MUUTAKIN KUIN TUKISUKKIA

Kun mulle aiemmin keväällä ilmestyi sähköposti Tukisukat-shopista», ensimmäinen reaktio nimen näkemisen jälkeen oli kieltämättä juu ei ja pieni huvittuminen siitä, että nyt mulle tarjottaisiin tukisukkia, vaikka mulla ei koskaan ole ollut pienintäkään tarvetta sellaisille. Avasin sähköpostin, luin tämän loppuun ja yllätyin klikatessani verkkokauppaan: tarjolla olisi muutakin kuin tukisukkia.

Tukisukat-shopissa» myydään tukisukkien lisäksi myös muita tuotteita terveys- ja hygieniatuotteista alusvaatteisiin. Imetysfanaatikkona oon siitä ehkä outo, että noin 2,5 vuoden imetystaipaleen aikana mä oon käyttänyt imetysliivejä vain muutaman hassun kuukauden ajan ja siitäkin ajasta puolet liivit olivat jo väljät, kun maidonnousu oli tasaantunut. Multa on siis aina puuttuneet täydellisen imetyksen työkalut, mukavat imetysliivit. Tukisukat-shoppia» selatessa törmäsin alusvaate-kategoriaan» ja sain mahdollisuuden testata valikoiman liivejä.

Päädyin kokeilemaan sekä vähän urheilutopin tyylisiä imetysliivejä» sekä moderneja imetysliivejä», jotka ovat kummatkin elastasia ja saumattomia vailla hakasia. Istuvuus ei tällä hetkellä ole paras mahdollinen, mutta valitsin koon ajatellen synnytyksen jälkeistä aikaa, joten koko vastasi juuri sitä mitä ajattelinkin ja jo nyt mukavat liivit saavat varmasti lisää mukavuutta, kunhan seuraavan parin kuukauden sisään pääsen edes osittain eroon tästä +15 kiloisesta ruhostani. Molempien liivien joustava materiaali mahdollistaa sen, että maidonnousun aikaan ja sen tasaantuessa samat liivit tulevat elämään rintojen koon vaihtelun mukana. 

Mä en oo moneen vuoteen ollut rintaliivien ystävä ja käytän niitä vain pakon edessä. Ei ole kauaa, kun oltiin kylässä, jossa kaveri käski laittaa suklaapatukat taskuun ja olemattomien taskujen sijaan liiveihin, jolloin totesin, ettei oo kyllä niitäkään. Imetyksen jälkeisissä, olemattomissa tisseissä on se etu, että bandeau on helppo kelpuuttaa ärsyttävien liivien sijaan, mutta mä uskon, että Tukisukat-shopin» liiveistä etenkin modernit imetysliivit jää ihan yleiseen käyttöön vielä imetyksen jälkeenkin.

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Tukisukat-shopin» kanssa ja siinä esiintyvät tuotteet on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

SANO SE ÄÄNEEN - ASIAT, JOISTA EI PUHUTA SYNNYTYKSEN JÄLKEEN

Monna treenaa -blogin Monna» heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä».

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä».

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä! Iltalehdet täyttyy usein niistä "Tältä synnytyksen jälkeen oikeasti näyttää" -otsikoista ja äideistä hyytelövatsoineen. Ja se on usein fakta. Siltä usein näyttääkin. Ihan yhtä faktaa on se, ettei se vatsa jää kaikille roikkumaan, vaan toiset (kuten vaikka mä) palautuu helpommin. Myös se on fakta.

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna», joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut. Ehkä mä siksi vaikutan usein valittajalta, koska iloisille asioille on helpompi löytää joku joka jakaaa ja samaistuu ja haluan olla se, joka tuo esiin ne ei-niin-kivatkin jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan sekä pissaamisen. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi oma mieheni on kokenut nää jutut (oiskohan syytä kehittää kommunikaatiota?), mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta». Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää vauvaa toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

I MAKE MILK... WHAT'S YOUR SUPERPOWER?

Osa ehkä muistaa jonkun tai jotku imetykseen liittyvistä postauksista ja sitä kautta tietää miten tärkeää se on mulle ollut? Esikoisen aikaan en osannut stressata asiasta vaan se sujui täysin omalla painollaan ilman panostusta tai painostusta. Musta oli ihan huippua välttää pullorumba ja onnistua kuuden kuukauden täysimetyksessä. Jatkoin imetystä noin vuoden ja kolmen kuukauden ikään asti lopettaen vasta ns. pakon edessä, kun tulin uudelleen raskaaksi ja neuvolan kanssa yhdessä tultiin siihen tulokseen, että parempi katsoa kuin katua supistusriskin takia. Imetyksen loppuminen oli mulle esikoista kovempi paikka ja vasta silloin ymmärsin enemmän mitä se oli todella merkinnyt. Löysin itsestäni pienen laktivistin, ihmisen, joka edistää imetystä ja imetysmyönteistä asennetta tekemällä sen näkyväksi».

Toisella kerralla stressi imetyksen suhteen saapui jo odotusaikana. Nousisiko maito? Olisiko toinen vauva yhtä yhteistyökykyinen? Riittäisikö maito samanlaiseen saavutukseen? Aiemman kokemuksen perusteella tiesin mitä menetettävää mulla olisi, jos imetys ei onnistuisikaan. Imetettävä, vatsavaivainen koliikkivauva rajoitti omaa ruokavaliota hullun paljon. Pikkuhiljaa suppeampi ruokavalio puolestaan vähensi maidontuotantoa ja yökkäämiseen asti join tarvittavan määrän kamalaa imetysteetä, jotta sain tehostettua imetystä. Noin neljän kuukauden jälkeen turhauduin jatkuviin rintaraivareihin ja päätin lopettaa imetyksen huonomman rinnan kanssa jatkaen pelkästään sillä paremmalla. Päivitin Facebook-ryhmään elämäni ensimmäisen ja tältä erää viimeisen korvikepäivityksen siinä uskossa, että pian toinenkin rinta olisi mennyttä ja meidän olisi aika siirtyä pulloon, mutta tiedättekö mitä? Jatkoin pelkällä vasemmalla rinnalla täysimetystä aina kuuden kuukauden ikään asti ja imetin enemmän kuin koskaan. Shoppaillessa, ruokaa tehdessä, kävelylenkillä, leikkiessä esikoisen kanssa. Mä tiesin täysin mitä tein ja miksi tein», ja olin ylpeämpi kuin ikinä. Se oli juttu missä onnistuin ja tiesin, että hatunnosto kuuluisi vain ja ainoastaan mulle itselleni. Osittaisimetin paremmalla rinnalla aina vuoden ja parin kuukauden ikään asti, kunnes olin jälleen raskaana ja tuli aika lopettaa.

Tällä kertaa imetyksen loppuminen tuntui osittain helpottavalta. Mä olin ollut niin pitkään liian kiinni vauvassa etenkin sen koliikin takia, että mulle oli pieni helpotus päästä irti niin suuresta siteestä meidän välillä, vaikka se tuntuukin pahalta sanoa ääneen. Imetys oli ihanaa, mutta sen oli jo aika loppua siitäkin huolimatta, että lopettaminen oli mulle vaikeaa myös tällä kertaa. Näiden ajatusten myötä oon pelännyt alusta alkaen suodaanko mulle vielä kolmas, yhtä hieno kokemus ja mahdollisuus. Oikea rinta on ollut aina vähän vasenta pienempi ja imetys imetykseltä huonompi enkä tiedä jaksanko taistella enää sen puolesta. Tällä hetkellä mielessä on lähinnä vasemman käyttäminen ja oikeaan tyytyminen silloin, kun vasen ei kelpaa. Toivoisin kykeneväni imettämään vain toisella rinnalla alusta asti, mutta samalla pelkään sen jäävän haaveeksi. Kävi miten kävi, voin käsi sydämellä tulla sanomaan, että oon tehnyt imetyksen eteen sen mikä tehtävissä on ollut. Kunhan raskaus ja imetys on ohi, aion ikuistaa itseeni jotain, joka kertoo mulle itselleni kaikkein eniten sen arvostuksen, jonka imetys on luonut. Sen ansiosta hylkäsin silikonihaaveet jo ensimmäisen vauvavuoden aikana». Tissit on edelleen rumat, mutta en mä niitä arvottomiin kumipalloihin vaihtaisi.

Imetys tulee olemaan ajankohtainen asia kesää kohti mentäessä, mutta syy tälle höpötykselle just nyt on Made by Mekki ja TISSI-koru». Mekki otti muhun joku aika sitten yhteyttä eikä mun tarvinnut sen enempää miettiä lähtisinkö mukaan TISSI-korun matkaan. Kyseinen asennekoru on suunnattu äideille, imettäjille ja imetysmielisille. Se ottaa kantaa tärkeän ja luonnollisen asian puolesta sisältäen logonsa lisäksi tekstin superfood, joka kertoo äidinmaidon olevan parasta superruokaa pikkuiselle. TISSI-riipusten valikoimaan kuuluu muutama erilainen koru ja mä valitsin itselleni kaikkien yllätykseksi (hekoheko) tämän mustavalkoisen. Mä oon säästänyt lapsille omat muistolaatikot eikä vauvalla ole poikien tavoin Bola-korua, mutta luulen, että joskus tulevaisuudessa TISSI-koru tulee siirtymään äidiltä tyttärelle rohkaisuna, tukena sekä kannustuksena. Kiitos Mekki korusta ja ennen kaikkea kiitos siitä mitä oot luonut! Tissieni lisäksi mun arvostus tätä juttua kohtaan on niin korkealla.

Made by Mekin löydät Facebookista» ja Instagramista», ja koruja voit ostaa osoitteesta www.etsy.com/shop/MadeByMekki»tai sähköpostitse mekkiposti@gmail.com. 

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Made by Mekki» kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

TIEDÄT IMETTÄVÄSI, KUN...

Kun on ihan okei avata ovi ilmastointimiehelle ajattelematta sen enempää paljasta tissiä ja siinä roikkuvaa vauvaa.

Kun imetyksen jäljiltä on okei mennä parvekkeelle tissien roikkuessa topin kaula-aukosta siitä huolimatta, että vastapäisen talon, ison, lihavan ja tatuoidun äijän voisi olettaa katsovan suoraan kohti.

Kun ne toppien kaula-aukot näyttää venyneiltä sitä kautta esiin kaivettujen tissien takia.

Ja kun jonnekin lähtiessä yrität aina löytää venymättömän paidan - sitä löytämättä.

Kun lähdet vauvaa syöttäen esikoisen kanssa ulos ja rappukäytävässä imettäessä naapurin rouva vilkaisee ensin rintoja ja katsoo vasta sitten silmiin tervehtien.

Kun huomaat oppinees hoitamaan ruuanlaiton, pyykit, tiskit ja omat sekä taaperon vessareissut yhdellä kädellä.

Kun puolet juuri tehdystä ruuasta häviää jo pelkästään omalle lautaselle ja ruuan jälkeen löydät itses kaivelemasta kaappeja.

Ja kun täysimetyksen loputtua huomaat annoskoon tippuvan reilusti yli puolella.

Kun on ihan normaalia puristella tissejä julkisella paikalla. Pitäähän sitä tietää, kummasta syöttää vauva.

Kun on normaalia, että toinen tissi muistuttaa vesimelonia ja toinen omenaa. 

Kun yöllä havahdut siihen, että nukut maitolammikossa, jossa ui sun itses lisäks vauva, mies ja kissan häntä.

Ja kun aamulla vauvasi näyttää käyneen suihkussa. Maitosuihkussa.

Kun voit huoletta snäpätä tissit esillä etkä edes tajua sitä (nimim. muutamat sensuurit tehneenä). 

Kun omalta paidalta löytyy jonkun toisen ruokalista ja niistä johtuvat rasvatahrat.

Kun rintakipuun herääminen saa ilahtumaan. Taattu merkki kokonaan nukutusta yöstä.

Kun kahvipöydässä on jees vetää boobsit esiin ilman ennakkovaroitusta (ja vasta sen tehtyä vilkaiset  paheksuuko joku).

Kun mietit tarkkaan mitä voit syödä ja mitä et. Ei koska dieetti. Vaan koska vauva.

Kun joku puhuu sun "rohkeista kuvista" somessa. Niin ne kuvat syövästä vauvasta?

TOISESTA KORVASTA SISÄÄN & NEUVOLAN OVESTA ULOS

4kk-neuvolassa mainitsin siitä, miten vauva itki edelleen öisin kolmesta seitsemään tuntia. Kerroin, miten rauhoittuminen tapahtuu lopulta rinnan päällä maatessa ja että pois laskeminen aiheuttaa heti huudon. Kerroin, läheisyyden olevan vauvalle tärkeä juttu ja että mulle on ihan okei, nukkua poika sylissä, kunhan pääsen itsekin makaamaan. Käytiin läpi meidän yötä ja sanoin, että musta meillä menee nukahtamisen jälkeen hyvin, koska perhepeti mahdollisti sen, etten herännyt edes yösyöttöihin. Yhtäkkiä sain vahvan neuvon alkaa totuttamaan poikaa omaan sänkyyn. Hämmennyin ja varmaankin nyökyttelin, ja vasta kotona mulle iski mitämiks-fiilis. Mä olin valvonut neljä kuukautta, todennut vauvan kaipaavan läheisyyttä ja ollut tyytyväinen siihen, etten joutunut heräämään syöttöjen ajaksi. Sitten mun käytännössä käskettiin huudattaa pientä lisää viemällä kaivattu läheisyys ja hylkäämällä omaan sänkyyn, jossa huuto todistetusti vain kasvoi. Lisäksi mä olisin joutunut heräilemään öisin syöttääkseni vauvaa. Voitte arvata siirryttiinkö meillä pinnasänkyyn vai jatkettiinko perhepedissä nukkumista.

Viiden kuukauden iässä raastava koliikki oli vihdoin ohi ja oltiin nukuttu pari viikkoa hyvin. Pieni rauhottui helposti vaunuihin, joten vaunut oli meidän sängyn päässä ja se oli meillä toimiva juttu. Opeteltiin yhdessä hitaasti siihen, ettei nukuttaisikaan loputtomasti ihokontaktissa. Yöllä otin pojan viereen syömään ja siihen me yleensä nukahdettiin. Siirsin takaisin vaunuihin vasta, jos satuin heräämään. Kerroin neuvolassa vielä väsyneenä, mutta silti tyytyväisenä miten koliikki on takana ja että vauva on siirtynyt mun tahdosta perhepedistä vaunuihin. Tyytyväisyys vaihtui nopeasti hämmennykseen, kun vasten kasvoja lävähti lause "No sä voisit kyllä siirtää ihan suoraan siihen omaan sänkyyn, jos teiltä sellainen löytyy." Mumisin jotain, mutten todellakaan saanut sanotuksi sitä, mitä oikeasti ajattelin. En väitä, etteikö neuvola olisi tarkoittanut hyvää, mutta ensimmäisiä kertoja meillä nukahdettiin illalla huutamatta johonkin, joten helvettiäkö sen väliä missä nukkui, kunhan nukkui. Samalla kerralla puhuttiin kiinteiden aloittelusta ja kerroin, että oon suunnitellut niiden aloitusta viiden ja kuuden kuukauden välillä, lähempänä sitä kuutta kuukautta ja ihan rauhassa. No niitä oiskin ihan hyvä aloittaa niin pääsis pikkuhiljaa pois yösyömisestäkin. Aijahas. Hämmenys kasvoi, sillä mun mielestä yösyöttöjen lopettaminen ei ollut edes keskustelunaihe viiden kuukauden ikäisen, vielä täysimetetyn skidin kohdalla ja kiinteät on kaikkea muuta kuin syy vähentää imetyskertoja - äidinmaito kun on todellisuudessa pääasiallisin ravinto aina vuoden ikään asti, vaikka mäkin oikaisen sen suhteen jo toista kertaa.

Parin neuvolan ajan olin jo ehtinyt unohtamaan neuvolan kummalliset neuvot, mutta tällä viikolla suu loksahti jälleen auki. "Sitä yösyömistä vois sit alkaa jättämään jo ihan pois, kun kiinteitäkin menee niin hyvin päivällä..." Ahaa, okei, sä kehotat mua vähentämään syöttämistä ja samalla varaat ajan kasvukontrolliin? Erikoinen logiikka kieltämättä. Mä voin ja jaksan hyvin eikä kerran tai kaksi herääminen yöllä ole mikään ongelma. Missä imetysmyönteisyys ja neuvot lapsentahtiseen imetykseen? En sano imettäväni niin kauan kuin lapsi haluaa, mutta niin kauan kuin musta tuntuu oikeelta ja tää koskee taatusti myös öitä. Tekisi mieli lätkäistä alla oleva kuva neuvolatädin käteen ja muisuttaa vähän siitä, ettei nälkä ole ainoa asia mistä lapsi viestii tahtoessaan rinnalle ja siihen rauhoittuessaan.

Parin kuukauden päästä meillä on taas neuvola ja oon ehkä jo unohtanut nää, mutta koitan muistaa ja olla valmiina vastaamaan seuraavaan letkautukseen oman mielipiteeni. Toisaalta kyllä hirveesti toivon, että omituisten sijaisten vaihtuminen loppuisi ja oma terveydenhoitaja palaisi pysyvästi takaisin. Oon saanut purettua turhautumisen nopeasti pois, mutta lähinnä mua ärsyttää ja kiukuttaa tän kaltaiset neuvot niiden äitien tai vanhempien puolesta, jotka on itsestään ja tavoistaan epävarmoja, ja jotka kokee omat tapansa huonommiksi neuvolan heittäessä "parempia" vaihtoehtoja. Jos mä oisin ollut omista toimintatavoista epävarmempi, olisi neuvola karistanut viimeisetkin varmuuden rippeet enkä oiskaan uskaltanut tehdä oman pääni mukaan. Hyvä terkka ei seuraa pelkästään suosituksia, tilastoja ja käyriä, hyvä terkka osaa katsoa tilannekohtaisesti ja käyttää maalaisjärkeä. 

FEED BABY - BABY TRACKER

Mulle käy usein niin, että neuvolaan mennessä tiedän tarkalleen mistä asioista aion mainita ja tiedän vastaukset asioihin, joita luultavasti kysytään, mutta mun pitäisi kirjoittaa kaikki ylös, jos tahtoisin muistaa kaiken myös siellä. Onks teille muodostunu jo jonkinlainen rytmi? Jaa mitäh? Ai onko? No tota ööö... Oikeastaan tää rytmin kysely on tälläkin kertaa suurin muistamattomuus, sillä en mä osaa sanoa syökö vauva tunnin vai kuuden tunnin välein. Mä en vaan muista ja oon huono arvioimaan, joten en myöskään tiedä unipätkiä varsinkaan, kunnen koskaan muista katsoa kelloa ennen kuin vilkaisen siihen sattumalta. Odotusryhmä on ollut tässäkin jees, sillä niiden ansiosta tutustuin FeedBaby-appiin!

FeedBabyyn voi merkitä lapsen nukkumiset, syömiset, vaipat, lääkkeet ja muut, jotka sitten piirtyy selkeästi eri väreinä janalle. Tää on helpottanut ainakin mua huomaamaan meidän suurinpiirteisen rytmin ja auttanut pitämään siitä kiinni, ja kun meille on alkanut muodostumaan mm. pitkät päiväunet keskelle päivää, ei mun tarvitse miettiä milloin sellaisille olisi oikea aika. Öisin jaksan harvemmin alkaa näpyttelemään, mutta kellonaikoja pystyy muuttamaan, joten niitä on helppo lisäillä myöhemmin aamulla, kunhan on kurkannut esimerkiksi syömisen alkamisen ja loppumisen ajankohdat. Sovellus myös kertoo 24 tunnin ajalta mm. pisimmän unipätkän ja sen, paljonko lapsi on nukkunut kuluneen vuorokauden aikana. Aikaa mitatessa Appin ei tarvitse olla esillä ja sen voi jopa sammuttaa aukiolevista sovelluksista ilman katkeamista, mikä on mulle hyvä, sillä muita sulkiessa näpäytän aina huomaamattani myös meidän itkuhälyttimen kiinni».

Meille hyödyllinen juttu ja toivottavasti jollekin teistäkin. Ehkä mäkin osaan antaa tästä lähtien neuvolassa vähän selkeämmän vastauksen. Ellen muuten niin viimeistään kaivamalla luurini..

IMETYSKORUT BY PINJA

Joko te ootte törmänneet somessa pyöriviin imetyskoruihin? Mä muistan nähneeni tällaisen ekaa kertaa joskus loppuvuodesta, mutten tutustunut systeemiin sen tarkemmin ennen kuin ByPinja otti yhteyttä» ja kysyi, tahtoisinko lähteä yhteistyöhön. Sain valita meille yhden imetyskorun kaikista ihanista väreistä ja pienen mietinnän jälkeen päädyin ihan vain mustaan ja valkoiseen, mikä tuskin yllättää ketään. Imetyskorun tarkoitus on antaa pienille sormille muuta tekemistä kuin äidin nipistelyä imetyksen aikana ja se sopii myös viihdykkeeksi ja leluksi kantorepussa, -liinassa tai sylissä ollessa. 

Alunperin mietin mukaanlähtöä, sillä korun materiaalit, koko, tarve ja toimivuus mietitytti, mutta mietinnät osottautuivat lopulta turhiksi. Imetyskoru on kivankokoinen ja sen nauha on materiaalia, joka ei kulu helposti, vaikka joutuisi vauvan suuhun. Meillä tehdään ilmeisesti ensimmäistä hammasta, mutta koru on valmistettu turvallisesta bpa-vapaasta, elintarvikelpoisesta silikonista, joten vauvan voi antaa hyvillä mielin käyttää korua kutiseviin ikeniin. Koru on turvallinen myös, koska nauhassa on lukko, joka aukeaa liian kovalla riuhtaisulla tai roikkumisella.

Meillä vauva on kovin rakastunut tähän ihan vain makoillessaan lattialla, kun mä roikutan korua pojan yllä. Pienet ikenet koittaa jauhaa helmiä ja vauva naureskelee omalle touhulleen. Poika ei vielä tarkoituksellisesti kurota asioita tai esineitä kohti, mutta nappaa kyllä kiinni, jos käteen sattuu osumaan joku ja imettäessä imetyskoru löytyykin usein nyrkistä. Uskon korulla olevan vielä vähän enemmän käyttöä, kunhan poika kasvaa kuukauden tai pari.

Jos teitä kiinnostaa ByPinja imetyskoru itselle tai vaikka lahjaksi niin kannattaa siirtyä Instagramin puolelle, sillä saan arpoa myös teille yhden tällaisen ja arvonnan osallistumisohjeet löytyy sieltä ihan just! Jos arpaonni ei suosi, pääset ostamaan imetyskoruja muun muassa ByPinjan uudessa Facebook-kaupassa».

*Postaus on toteutettu yhteistyössä ByPinjan» kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

OODI (JULKI-)IMETYKSELLE

Vielä nykyäänkin mä yllätyn aina silloin tällöin ihmisten mielipiteistä tai lähinnä siitä, millä tapaa ne tuodaan esille. Milloin Maisa Tee ei siedä pieniä tissejä ja milloin jotain muuta yhtä vakavaa ja uutiskynnyksen ylittävää. Eilisen ihmetyksen aiheen toi eräs mulle täysin nevahööd, Teri Niitti, joka Instagram- ja Facebook-tileillään jakoi ottamaansa kuvaa lentokoneessa imettävästä äidistä. Montaakaan sanaa en Englanniksi ymmärrä, mutta Äfbee tarjosi mukavasti käännöksen ja viesti saatiin perille.

1,5 vuoden kokemuksella mun on kovin helppo puhua imetyksen puolesta. Mä voisin suositella sitä kaikille, kertoa sen ihanuudesta ja katsoa - ja jakaa - kuvia siitä, koska ne on kauniita. Äitiydessä on niin paljon ihania asioita, mutta pikkuvauva-ajassa imetys on heittämällä kärjessä, vaikka tällä toisella kerralla epätoivo on ollut esillä ensimmäistä kertaa enemmän. Esikoisen syntyessä mulla ei ollut tietoa imetyksestä. Synnytyksen jälkeen tissi suuhun salissa ja siinä se oli. Homma oli ihan uutta eikä mulla ollut mitään mitä odottaa tai pelätä. Kuusi kuukautta hujahti vauhdilla ja täysimetys loppui. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä imetys loppui uuden raskauden takia ja se oli mulle paljon vaikeampaa kuin pojalle. Toisella kertaa stressasin jo raskausaikana esimaitoa ja tulevaa imetystä. Pelkäsin, ettei se suju yhtä hyvin kuin aiemmin ja tiesin, miten suuri menetys olisi edessä, jos imetys ei onnistuisi. Ensimmäiset pari kuukautta käytin paljon aikaa sen murehtimiseen, kunnes luotto kasvoi. Koliikin takia mun on monia kertoja tehnyt mieli lyödä tissit tiskiin ja luovuttaa. Imetys ja masuvaivat on vetäneet omat syömiset kovin minimiin, rintaraivarit on saaneet turhautumaan ja valvottujen öiden jälkeen mun on tehnyt mieli lykätä itkevä vauva pullon kanssa A:lle ja painua Peltorit päässä unille. Mutta tässä me ollaan yhä. Pian kolme kuukautta täysimetystä takana ja tilanteen ja mun toivomuksen mukaan yhdestä kolmeen kuukauteen edessä - myös julkisesti.

Mä en oo missään vaiheessa hävennyt imetystä ja oon tehny sen myös kylässä sen enempää ajattelematta, että mun tulisi poistua toiseen huoneeseen, mutta oonkin ihminen, jonka on suht helppo tehdä asioita muiden mielipiteistä huolimatta. Mä en myöskään oo ymmärtänyt, mikä ihme imetyksessä saa aikaan niin negatiiviset ajatukset. Tissi? Syövä vauva? Miksi tissit bikineissä on ok, mutta lisättäessä päälle vaatteita ja eteen vauvan pää, siitä tulee jotenkin kuvottavaa? On ihan loistavaa, miten jotku kaupat ja kauppakeskukset huolehtii rauhallisesta ja siististä imetysympäristöstä, mutta vain siitä syystä, ettei kaikilla onnistu julki-imetys hälinän takia tai se ei tunnu omalta. Meillä molemmat on olleet helppoja syötettäviä ja oon imettänyt kymmeniä kertoja syödessä, ruokaa odotellessa ja jopa samaan aikaan kauppakeskusta kiertäessä enkä oo peitellyt enempää, mitä lapset on vaatineet. Miksi olisin? Jos jotain häiritsee niin vittuako kyttää? Julki-imetyksiä nähdessä mä harvoin edes osaan sanoa kuka imettää ja kuka vaan pitää nukkuvaa lasta sylissä. Terin mielipide ei hetkauttaisi tippaakaan, ellen miettisi kuinka ennestään epävarmat imettäjät saattaa olla vielä vähän epävarmempia tämän jälkeen. Ei imetystä pitäisi mollata, siihen pitäisi kannustaa enemmän.

Julkisuustemppu tai ei, musta tää herra Niitti voisi tästä lähin keskittyä peittämään omat ateriansa huivilla, sillä mä en aio jatkossakaan piiloutua sovituskoppiin tai vessaan, koska mun tai mun lapseni ei tarvitse. Imetän siellä, missä on nälkä - häpeilemättä. Terille anteeksi muiden ilkeät sanat ja sille kuvan äidille, kiitos, älä lopeta toisten ahdasmielisyyden takia.

Näitä kuvia Teri Niitti sai Instagramissa yli 400 hashtagilla #PussiPäähänTeriNiitti». Niistä jokainen on kaunis.

KUN ODOTTAA ESIKOISTAAN

Saattaisi tahtoa tietää pari asiaa, joita ei välttämättä osaa ajatellakaan tai joista ei puhuta ääneen. Kysyin alunperin ideoita postaukseen nuorten äitien Facebook-ryhmästä, mutta lopulta mun oli todella vaikea kirjoittaa esimerkiksi kivusta imetyksen aikana, koska puremisia lukuun ottamatta en oo itse sellaista kokenut. Alla oleva asiat on siis niitä, joista itse sain tietää vasta tilanteen ollessa jo omalla kohdalla.

1) Sf-mitan vertailu

Sf-mitta kertoo kohdun koon. Jatkuvasti törmään keskusteluihin, joissa kysellään muiden sf-mittoja, koska oma on niin suuri verrattuna joidenkin muihin samalla viikolla olevien mittoihin. Pienestä tai suuresta mitasta on turha huolestua, jos oma käyrä vain kasvaa tasaisesti ja muiden mittoihin on turha vertailla muuta kuin mielenkiinnosta, sillä ne eivät kerro omastasi mitään.

2) Väsymys

Vauvavuoden aikana en ollut missään vaiheessa mitenkään järjettömän väsynyt, koska saatiin nukkua 8 tunnin yöunia putkeen jo pojan ollessa pari kuukautta. Raskausaikana olin kuitenkin sitäkin enemmän ja vaikka väsymys pitkin raskautta on normaalia, se on normaalia vain tiettyyn pisteeseen asti. Jatkuva ja loputon väsymys on merkki jostain muusta. Omalla kohdallani se kertoi kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja herätyskellojeni olisi pitänyt soida jo paljon aikaisemmin. Ennen lääkitystä ehdin olemaan aika huonossa kunnossa, joten siksi en voi painottaa riittävästi, että kuunnelkaa sitä omaa kroppaa. 

3) Supistusmittari

Tai mikä lie oikealta nimeltään onkaan. Se hetki, kun mahan ympärille laitetaan vyö, joka mittaa supistuksia. Mä kuulin, että niitä laitteita on kahdenlaisia: Laitteita, jotka mittaavat supistuksia nollasta sataan ja laitteita, jotka mittaavat nollasta kahteensataan. Nolla = ei supistuksia, 25 = lieviä supistuksia, 50 = selkeästi tuntuvimpia supistuksia, 75 = kunnon supistuksia ja 100 = synnytssupistuksia. Väärin. Luvut eivät todellisuudessa kerro mitään, eivät ainakaan kaikissa laitteissa. Kun me oltiin sairaalassa 26. marraskuuta, supistusmittari näytti lukuja 10 ja 20 välillä, vaikka mua sattui ihan helvetisti. Väärän tiedon takia olin täysin varma, että meidät lähetetään takaisin kotiin ja mainitsin asiasta kätilöllekin. Tämä kuitenkin korjasi, ettei numeroilla ole väliä ja käski vaihtaa sairaalavaatteisiin. 5,5 tuntia ja poika oli syntynyt. Ei siis kannata tuijotella lukuja liikaa tai vetää omia johtopäätöksiä ilman ammattilaista.

4) Jälkivuoto, jälkisupistukset ja muut kivut

Olojeni takia mä en viime kerralla käynyt synnytysvalmennuksessa. Kotona vältin synnytysjuttujen lukemista, jotta en aiheuttanut itselleni turhaa pelkoa, joten lopulta en tiennyt siitä oikeasti mitään muuta kuin että vauva tulee ulos tavalla tai toisella. Vaikken ehtinyt saamaan puudutusta, synnytys oli ok eikä siinä tilanteessa ehtinyt ajattelemaan mitään ylimääräistä. Ei siis mitään yllätyksiä (paitsi, etten todella saanut sitä epiduraalia, vaikka se oli ainoa toive). Yllätykset alkoivat vasta synnytyksen jälkeen ja ensimmäisenä sain kuulla, että alakertani tulisi vuotamaan muutamia viikkoja. Ehkä itsestäänselvyys joillekin, mutta mulla ei todella ollut tietoa tästä. Järjellä ajateltuna ihan luonnollinen asia, mutta ei vaan ollut käynyt mielessä. 

Toisena asiana yllätti jälkisupistukset ja muut kivut. Supistukset eivät siis lopu heti synnytykseen vaan niitä ilmenee vielä senkin jälkeen. Esikoisen jälkeen ne ovat useimmiten vielä lieviä, mutta kuulemani mukaan kovenevat huomattavasti seuraavien kohdalla. Kääks. 

Suurin järkytys tuli kuitenkin vasta ensimmäisellä vessareissulla. Se järkyttävänhirvittänkamalanhelvetillinen kipu! Se kirvely. Mä luulin, että värkki irtoaa seuraavien vuorokausien aikana, mutta paikoillaan yhä. Vessareissut oli kuitenkin valehtelematta yhtä helvettiä ja parin viikon ajan kiroilin ääneen. Pientä helpotusta toi käsisuihkulla suihkuttelu asioidessa ja todellakin suosittelen sitä. Parin viikon ajan myös istuminen oli aika tuskaa. Istuin aina ihan varovaisesti ja jos olin ottanut kunnon asennon, ylös pääseminen oli hi-das-ta. Mä en tahdo pelotella tällä eikä kaikilla varmastikaan tunnu niin kamalalta, mutta oma kokemukseni oli tämä.

5) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jos toivoo imetyksen jatkuvan, suosittelen kestämään. Mä luulin lähemmäs kymmenen kertaa, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta olin väärässä.

6) Oma ruokavalio voi vaikuttaa vauvaan

Meillä on itketty masuvaivoja naurettavan vähän ja niillä harvoilla kerroilla vastaus on löytynyt omalta lautaseltani. Kaalit, herneet, sipuli ja pavut ovat niitä, jotka ovat jääneet parhaiten mieleen. Poika sieti hyvin suklaan mussutukset ja limppareiden juomiset, mutta oon kuullut monelta, että ne saattavat saada vauvan vatsan kipristelemään, kuten myös mm. energiajuomat, kahvi ja ruisleipä. Vauvan itkiessä vatsaa, kannattaa miettiä omaa ruokaa ja sitä, onko siinä mahdollisesti jotain, joka sen voisi aiheuttaa.

Pidempään miettiessä lista varmaan jatkuisi pidempäänkin, mutta nää on asiat, jotka mulle tuli mieleen, kun mietin, missä asioissa olen toisella kerralla viisaampi. 

378 PÄIVÄÄ IMETYSTÄ

Toisen rinnan kohdalla "vain" 320 päivää. Höpöttelin imetyksestä vähän jo toukokuussa», mutta nyt tuntui ajankohtaiselta palalta aiheen pariin...

Kuten jo aiemmin oon maininnut, mä oon ihan superiloinen siitä, miten hienosti imetys on sujunut ensimmäisistä päivistä alkaen. Meidän ei kertaakaan oo tarvinnut turvautua korvikkeisiin ja pulloa koitettiin tasan kerran noin puolen desin tilkan kanssa ihan vain koska tahdoin tietää, huoliiko vauva edes pulloa, jos sille tulee joskus tarve. Ensimmäiset hampaathan täällä tehtiin jo 3,5 kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen olen saanut käydä lukemattomia "Ai niin monta hammasta jo! Ethän sä sit enää imetäkkään? Ai mitä, etkä, ai imetät oikeesti vai!?" -keskutelua. Kyllä, kyllä meilläkin on katsottu miten äiti reagoi, jos purraan pienet talttahampaat yhteen kesken imetyksen ja monta kertaa katsottiinkin - tehdään sitä myös yhä. Toisinaan sitä on itsekin saanut purra hampaita yhteen vedet silmissä, mutten ole omalla kohdallani kokenut sitä kuitenkaan riittäväksi syyksi lopettaa imetystä.

Noin neljän kuukauden iässä lopetin täysimetyksen ja alettiin maistelemaan soseita kerran päivässä. Välillä oli päiviä, jolloin makuihin tutustuttiin kahdesti ja välillä saattoi olla muutama soseeton päivä. Imetys oli kuitenkin kovin mutkatonta, joten soseet saivat jäädä odottelemaan puolen vuoden ikään asti ja maito oli vauvan ainoa ravinto. Kuuden kuukauden kohdalla paino oli noussut vähänlaisesti, saatiin neuvolasta kehotus alkaa syömään viisi ateriaa päivässä ja niiden myötä imetys väheni hieman. 10-kuisena poika alkoi syömään muutamia hapanmaitotuotteita ja tällöin ruokajuomaksi vaihtui piimä ja myöhemmin allergian toteamisen jälkeen soijamaito. Jo muutaman kuukauden ajan imettäminen on siis rajoittunut aamuun ja iltaan.

320 imetyspäivän kohdalla turhauduttiin. Maitoa tuli ja tulee edelleenkin vähän, muttei niin paljoa, että poika olisi jaksanut nähdä vaivaa. Tämä imaisi ja päästi irti. Saattoi tehdä saman uudelleen, mutta lopulta turhautui ja kiukustui. Päätin luovuttaa toisen rinnan osalta siihen ja jatkaa vain toisella. Nyt 58 päivää myöhemmin huomaan, kuinka maito alkaa vähenemään myös toisesta rinnasta ja mulla on vähän pelko siitä, että jos imetyksen kanssa päästään loppuvuoteen asti niin ensi vuotta ei enää kovinkaan pitkälle.  En asettanut minkäänlaisia tavotteita asian suhteen vaan päätin imettää niin kauan kun maitoa riittää tai niin kauan kun homma tuntuu mukavalta, mutta siitäkin syystä olo on vähän haikea, kun tää on ollut meidän yhteinen juttu niin kovin pitkään. Rakastan sitä hetkeä, kun toinen makoilee tyytyväisenä iholla silmät kiinni, tuijotuksen huomattuaan katsoo suoraan silmiin ja väläyttää maailman suloisimman hymyn.

Ehdin jo vähän toivomaan, että poika vierottaisi itse itsensä ajan kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole. Yhtenä iltana tämä söi tuttuun tapaan puuronsa ja hörppäsi soijamaitoa päälle ennen virallista iltamaitoa (= tissiä). Pieni määrä maitoa tuli kuitenkin ylös, joten en viitsinyt täyttää pientä vatsaa enempää, vaan mentiin iltapesujen jälkeen suoraan nukkumaan. Tai ainakin yritettiin. Huutoa kesti puoli tuntia, sitten luovutin ja hain pojan tissille. Ei omienkaan rutiinien muuttaminen ole helppoa, joten turha olettaa, että tavallisesti mihin tahansa sopeutuvan lapsen olisi. Nyt tuntuu, että ollaan tulossa umpikujaan enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Tällä hetkellä luetaan iltapesujen jälkeen kirjoja ja mennään siitä maidolle, mutten tiedä olisiko järkevämpää koittaa muuttaa järjestystä niin että mentäisiinkin ensin maidolle ja sitten luettaisiin kirjoja, jottei maitoa ehkä enää yhdistettäisi nukkumiseen? Onko järkeä jatkaa viimeiseen pisaraan ja turhautumiseen asti, kun maitoa ei enää tulisikaan riittävästi? Kannattaisiko imetys katkaista kerralla jo lähiaikoina? Mä olen taas hukassa, joten kaikki vinkit tissitakiaisen vieroittamiseen on tarpeen. Help mii. Jotain, mikä käy tuon pienemmän osalta mahdollisimman kivuttomasti, jos sellaista vaihtoehtoa edes on.

B( . )( . )BS

Tissit, boobsit, bosat, melonit, hinkit, daisarit, mitä näitä nyt. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja sitä rataa. Fit Fat Mama Tiina» heitti Äitin tissit -haasteen tiskiin ja kehotti muitakin äitejä ottamaan aiheen esille kertomalla raskauden ja imetyksen tuomista mahdollisista muutoksista.

Mulla on ollut aina suht pienet tissit, ei olemattomat, mutta pienet kuitenkin. En muista koskaan kuulleeni niistä mitään negatiivista sanottavaa, mutta silti häpeilin niitä ja olin kateellinen sellaisille, joilta ne löytyivät. Kuulun siihen ikäluokkaan, joka pyöri IRC-Galleriassa lisäillen "herutuskuvia" ja jo niiltä ajoilta otsalohkoon jäi "mitä isommat tissit sen parempi" -ajatus. Tisut telkkarissa, laskuvarjot lehdissä ja meijerit mainoksissa. Tissejä siellä ja tissejä täällä. Niitä on koko ajan kaikkialla ja yhä nuoremmat tuntuvat olevan huolissaan rintavarustuksensa koosta.

Häpeilin rintojani aina lähemmäs 20-vuotiaaseen asti ja haaveilin silikoneista, mutta raskausaikana jokin muuttui. Kasvavaa vatsaa seuratessa tissit olivat täysin toissijaiset, vaikka olinkin iloinen siitä, että ne pyöristyivät vatsan mukana. "Imetys pilaa rinnat" tuntuu olevan käsityksenä enemmän sääntö kuin poikkeus, enkä ihmettele sillä sellainen kuva siitä helposti annetaan. Arpeutuneet ajokoiran korvat.  Kuinka asian laita täällä sitten onkaan?

Omat buubsini kokivat jo odottaessa melkoisen muutoksen puhumattakaan sitten siitä, mitä tapahtui pari päivä synnytyksen jälkeen. Maito nousi kohisten, tunsin olevani kokonainen pieni meijeri ja ymmärsin miksi ihmiset varoittelivat synnytyksen jälkeisistä "Pameloista". Sitä ne todella olivat, ensimmäistä kertaa mulla todellakin oli ne tissit!

Maidonnousu ja rintojen kasvu tapahtui niin vauhdilla, että sain tästä muutamia arpia, jotka ovat täällä yhä. Alkuun ne ärsyttivät, mutta ajatukseen tottui pian ja nykyään ne ovat osa vartaloa kuten kädetkin. Tänään imetystä on takana tasan 351 päivää, enkä missään tilanteessa väittäisi imetyksen pilanneen kroppaani. Rinnat kasvoivat ja ne kutistuivat. Ne ovat pukeutuneet lähes huomaamattomiin tiikerin raitoihin ja ne ovat lätistyneet. Tällä hetkellä ne ovat huomattavasti eri kokoluokkaa, koska enää ainoastaan toinen tuottaa maitoa. Muutoksilta ei ole vältytty, mutta mitään muuta en odottanutkaan - ovathan ne pystyneet tarjoamaan lapselleni parhaan mahdollisen ravinnon. Ne on jälleen pienet ja silti omaan mieleeni täysin sopivat, sillä reilun viiden vuoden vihaamisen jälkeen päätin pitää niistä sellaisina kun ne on. Luonnollisina.

MITÄ KUULUU IMETYKSELLE?

Raskausaikana en pahemmin ajatellut imetystä. En asettanut tavotteita ja tiesin vain, että tahdon yrittää, vaikken luottanut itseeni tai sen onnistumiseen. Av-mammat on aiheesta kovin kauhuissaan (esimerkiksi tämä» oli heille liikaa), mutta mulle se ei ole mikään tabu: voin puhua asiasta sukulaisten, ystävien tai satunnaisten vastaantulijoiden kanssa ilman häpeilyä. Miksi häpeilisin, kun kyse on niin luonnollisesta asiasta ja vauvan ravinnon saamisesta?

Sairaalassaoloaikana mulle jäi imetyksestä vähän ikävä olo, koska opin lukemaan vauvaa jo parissa päivässä ja tiesin milloin pieni oli vailla ruokaa. Yli-innokas opiskelija kuitenkin tahtoi käydä sitä läpi kanssani, herätti pojan kesken unien ja käski syöttää. Vauvalla ei ollut nälkä, eikä siitä syystä imenyt lainkaan, joten opiskelija nappasi tissistä kiinni yrittäen samaa, kun mulla oli kuulemma väärät otteet, vaikka nimenomaan hetki sitten olin ne hoitajan kanssa opetellut. Opiskelija riisui vauvan, pyöritteli käsissään ja teki kaikkensa, jotta pieni olisi kiinnostunut syömisestä, mutta turhaan. Melkein itku silmässä laittelin A:lle viestejä kiroten ja teki mieli antaa koko imetyksen olla. Ärsyttää vieläkin.

Maito alkoi nousta kunnolla kolme päivää synnytyksen jälkeen, paikat lähes kirjaimellisesti tulvivat maidosta ja tunsin olevani meijeri. Kotona ei tullut mieleenkään lopettaa imetystä ja se sujui alusta asti hyvin, kunhan ruokki toista vain nälkäisenä. Ensimmäisen (tai ensimmäisten? En enää muista...) kuukausien aikana ongelmaksi koitui päänsärky sekä ahdistus. Mä olen tavallisesti huono juomaan vettä, mutta ensimmäisten imetyskuukausien aikaan nesteitä oli pakko saada litroja päivässä tai lähtemätön hedari oli taattu. Ahdistukseen en keksinyt syytä, enkä ehtinyt kysymään mistään apua, mutta lähes aina imettäessä henki kulki huonosti ja teki siitä ikävää. En vieläkään tiedä syytä tälle, enkä enää edes muista, milloin pääsin vaivasta eroon. Hassua, miten niin moni asia unohtuu...

Jossakin vaiheessa kevättä alkoi tuntumaan, ettei synnärille jääneet ja imetyksellä lähteen kilot ole riittävästi, joten aloin lenkkeilemään päivittäin, mutta viikossa huomasin maidon tulon vähentyneen huomattavasti ja tuntui, ettei vauva enää saanut tarvitsemaansa. Vähän väliä sitä huudettiin lisää ruokaa ja rintaraivareiden määrä kasvoi, joten lenkkeily loppui ja maitoa tuli taas masun täydeltä.

Välillä tulee hetkiä, jolloin harmittelen, etten täysimettänyt vauvaa puoleen vuoteen asti, mutta toisaalta sitä on enää turha miettiä, enkä tiedä olisinko lopultakaan päätynyt siihen, kun toisella on ollut jo hyvää vauhtia meneillään herkkyyskausi sormiruokailua ajatellen. Tällä kertaa näin ja mahdollisella toisella kerralla ehkä sitten toisin. Mitään takarajaa en ole missään vaiheessa miettinyt, mutta haluisin ehkä imettää 1-vuotiaaksi asti, mikäli maitoa vaan riittää ja jos ei riitä niin ei riitä - en aio ottaa siitä turhaa stressiä.

Vaikka meillä aloitettiin soseiden maistelu jo vähän ennen neljää kuukautta, ei niiden kanssa pidetä vieläkään kiirettä. Tässä vaiheessa vauva saisi kasvisten, hedelmien ja marjojen lisäksi syödä lihaa ja viljoja viiden aterian verran päivässä, mutta meillä syödään kasviksia tai hedelmiä ainoastaan kerran päivässä. Imettäminen on niin luontevaa, vaivatonta ja mieleistä molemmille, etten nää syytä muuttaa toimivaa. Tästä me tykätään, tää on selkeesti se meidän juttu ja mä olen niin iloinen, että mulla on ollut mahdollisuus kokea imetys vieläpä siinä onnistuen.

Selviättekö? Vai paloiko kenties verkkokalvoille jotain maata mullistavaa?