VAUVAKIRJA(T): PARAS TARINA MINUSTA

Kerroin teille 3,5 vuotta sitten esikoisen Paras tarina minusta -vauvakirjasta, joka on nyt meidän kaikilla kolmella lapsella. Jossain vaiheessa hurahdin vauvakirjoihin niin täysin, että ostin esikoiselle uuden ja täytin sen paremmin sekä siistimmin kohta kohdalta. Lisäilin vähän yksityiskohtia ja siirsin kuvat uuteen kirjaan päällystäen ne samalla kontaktimuovilla. Kirja on ollut huippu, mutta mulle iski paniikki, kun esikoisen kirjasta täytettäviä kohtia ovat enää uimaan oppiminen, päiväkoti sekä muutama rivi vapaata tekstiä 5-vuotiaasta ja tämän jälkeen kirja olisi valmis - ja sehän ei käy, jos voi lähes kutsua harrastavansa vauvakirjojen täyttöä. Kirjoja googletellessa mua vaivaa se, etten tiedä tämän tarkkaa sisältöä enkä tiedä viitsinkö sellaista sitten edes tilata ja monesti oon saanut laittaa sivu sivulta kuvia milloin kenellekin, ja siksi mä haluan jakaa teille tämän Paras tarina minusta -kirjan nyt sisällöltään kannesta kanteen, jos joku tätä etsii ja miettii onko se sisällöltään itselle kiva.

Kirjan ensimmäinen sivu on päähenkilön nopea nimeäminen kuvan kera, mutta mä lisäsin tähän myös kuvan päivämäärän, jotta ei sitten vanhana tarvitse arvailla, että miten vanhoja niissä mahdetaan olla.

Päähenkilön jälkeen alkaa varsinainen tarina, joka lähtee jo ajasta, jolloin vanhemmat tapasivat. Kirjassa kysytään vanhempien nimiä, annetaan tilaa kertoa itsestä ja sitä kautta päästään siihen, miten sitä sitten oikein tavattiin.

Vanhempien tapaamisesta päästään raskauden kulkuun kysyen ensin äidin sekä isän painonnousua raskausaikana. Aukeamalla on paikka masukuvalle ja ultrakuvalle, joihin kumpaankin oon lisännyt tarkat raskausviikot. Meidän lapsilla on ollut myös omat masunimensä ennen rakenneultraa ja nimen paljastamista, ja ultrakuvien ylle oon lisännyt lauseet "Vatsassa minua kutsuttiin Dinoksi/Pavuksi/Sisuksi". Ultrakuvan alta löytyy vähän tilaa kertoa siitä, miten raskaus sujui.

Odotuksen jälkeen tulee luonnollisesti Nyt olen täällä! -sivu, jossa kysytään laskettua aikaa, syntymäpäivää, aikaa, viikonpäivää, horoskooppia, säätä ja sitä mitä muuta tapahtui samana päivänä. Sivulla on paikka syntymäilmoitukselle sekä synnärillä olleelle rannekkeelle. Seuraavalta sivulta löytyy paikka nopealle ja ytimekkäälle synnytyskertomukselle ja mulla on kyllä tehnyt to-del-la tiukkaa, kun oikeasti saisin kirjoitettua aiheesta muutaman aukeaman.

Seuraava aukema alkaa kotiutumispäivästä, kysytään osoitetta, sitä miltä kotona näyttää ja annetaan koko sivun verran tilaa kuville kotoa.

Ensimmäiset kuukauteni -otsikon alta löytyy teksti "Päivärytmimme ja mitä kaikkea teemme". Toisella sivulla puolestaan on otsikko Nimeni on, jonka alla on kohdat "Nimeni on..., koska", "Minua kutsutaan", "Muita vaihtoehtoja, joita vanhempani miettivät", "Jos olisin ollut poika/tyttö, nimeni olisi ollut", "Tässä kerron siitä juhlapäivästä, kun sain nimeni" sekä "Kummitäti/kummisetä/sylikummi".

Seuraavan aukeaman aihe pyörii sen ympärillä, miltä vauvana näytti: silmien- ja hiustenväri, yhtäläisyys vanhempiin, ketä muistutti muiden mielestä, erityiset tuntomerkit ja tietenkin syntymämitat, mitä voisi musta olla jo muutama aukeama aiemmin.

Kaikki sanoi toisen lapsen kohdalla, etten tule täyttämään enää vauvakirjaa, mutta niin vaan vielä kolmaskin täyttyy samaa vauhtia kuin se ensimmäinen. Tällä aukeamalla on paikka käden- ja jalanjäljille sekä hiussuortuvalle, joihin jokaiseen lisään/oon lisännyt iän lisäksi myös tarkan päivämäärän. Tarkat päivämäärät löytyy seuraavaltakin sivulta, jossa kysellään ensimmäisiä juttuja, kuten hymyä ja ensiaskelia. Haluan muistaa kaiken, joten oon lisäillyt tämän sivun täyteen omiakin juttuja.

Tykästyin tässä kirjassa aukeamaan, jossa on kohtien "Tällainen olin vauvana" ja "Uhmaiässä yhteen otettiin ennen kaikkea näistä" lisäksi muutama rivi jokaista ikävuotta kohden viisivuotiaaksi asti.

Sukulaiseni-aukeamalta kysytään sisaruksia, isovanhempia sekä serkkuja ja muita läheisiä pienen kuvatilan kanssa.

Kirjasta löytyy myös vähän ehkä hassusti täytettävä sukupuu. Ylhäällä on tilaa pienelle omalle kuvalle, johon meillä esikoinen on piirtänyt maailman suloisimman, pörrötukkaisen itsensä. Alalaitaan lisäsin kuvan päivämäärän ja kaipailisin muutenkin enemmän tilaa sukupuuhun, koska syntymäpäivien lisäksi aion merkata näihin kuolinpäivät.

Minä syön -aukeamalta löytyy kohdat "Näin pitkään sain äidinmaitoa tai vastiketta", "Söin itse ensimmäisen kerran", "Juon mieluiten", "Hyvää", "En missään nimessä juo", "Ällöttävää" sekä "Muita jännittäviä ruokakokemuksia", mutta mä olen lisäillyt sivulle myös mm. mitkä olivat ensimmäiset soseet ja milloin ne aloitettiin.

Seuraavilla sivuilla on puheenkehityksest. Kysellään ensimmäisiä sanoja ja niiden merkityksiä, mitkä olivat seuraavat sanat ja millä nimellä kutsuu itseä ja muita. Toiselta sivulta löytyy hauskoja sanoja ja mitä laulaa mieluiten. Mä saisin kirjoitettu poikien letkautuksista varmaan kirjan, mutta kaikilta löytyy omat pienet vihot, joihin kirjoitan kuukausittain hauskimpia juttuja.

Suosikeista löytyy vähän kaiken laista: Lelua, kavereita, musiikkia, kirjoja, ohjelmia ja vaatekaapin sisältö.

Lempipuuhiani-sivulla keskitytään ensimmäisiin leikkeihin, isompana leikittyihin leikkeihin, metkuihin, pyörällä ajamiseen, uimiseen suosikkiurheilulajiin sekä siihen, mikä kirjan päähenkilöstä tulee isona. Näistäkin saisin kirjoitettua aina yhdestä ikävuodesta kokonaisen aukeaman verran.

Myös päiväkodille löytyy oma sivunsa ja tämä onkin ainoa, joka esikoisen kirjasta vielä puuttuu. Seurakunnan kerhon alkamisen oon sivun alalaitaan merkinnyt.

Kesälomareissuista oon kirjoittanut sen minne ollaan menty, milloin ja kenen kanssa. Kaikkien kirjoihin oon myös liimannut ensimmäiset laivaannousukortit kesän laivareissulta.

Kirjan viimeiset sivut liittyvät päähenkilön syntymävuoteen ja sisältää reilu kolmekymmentä kysymystä otsikkojen Politiikka ja Talouselämä, Urheilu, Ruoka, Ruokakaupan hintoja, Vuoden kulttuurihuvit vanhempieni mielestä ja Tämän vuoden trendeinä -alta.

Kaiken tämän jälkeen kirjassa alkaa kahdeksan tyhjää, kuvin varustettua sivua, joihin on mahdollisuus kirjoittaa omia höpinöitä. Mä olen kirjoittanut sivuille lisää ristiäisistä, ensimmäisestä joulusta ja uudesta vuodesta, nukkumisesta sekä hampaiden puhkeamisesta.

Kirja päättyy kahteen muovitaskuun, joihin oon säilönyt mm. kaiken. Löytyy kontaktimuovilla päällystettyä raskaustestiä, lehdestä leikattua syntymäilmoitusta ja kuvaa lehdestä. On kastetodistukset, itse tehdyt hammaskartat, neliapilat, ultrakuvat ja blogista tulostetut syntymäkertomukset. Tytöllä on tulostettuna myös synnytyksestä tehty uutinen (Me Naise»t & MTV») ja mun raskausaikana kirjoittama kirje hälle.

Ja koska esikoisen lähes täynnä oleva vauvakirja ei sovi mulle, päädyin googlettelemaan näitä uudemman kerran ja ihan pian jo klikkasin ostoskoriin kolme kappaletta kirjoja, jotka kestävät täysi-ikäisyyteen asti, ettekä usko millä innolla mä niitä aloin täyttelemään. Niin lenteli kuulkaa sormia napsauttamalla kaikki tiedot mm. siitä, mitä esikoinen sai synttärilahjaksi 1-vuotiaana. En tiedä miten monta vuotta mun pää olisi näitä tietoja vielä kerännyt, mutta nyt ne ainakin on tallessa. Kirja on tätäkin pidempi, mutta jos mä keksin tavan ja jos jaksan nähdä vaivaa blogiin niin saatan tehdä vielä joskus postauksen...

MEIÄN KOTTO

Blogin loppuminen on ollut tosi paljon mielessä viime aikoina ja kun lähtölaskenta on tavallaan jo alkanut, mietin mitä mä haluaisin vielä sanoa tai ketä kiittää. Mulle tuli yksi paikka ja yksi henkilö mieleen ja kun mä sitä siinä suihkun alla seistessä pohdiskelin niin 20 minuutin aikana olin luonnostellut koko postauksen päähäni ihan alusta loppuun. Näiden vuosien aikana oon oppinut sen, että jos joku teksti tulee luotua ilman ajatuksia niin sen kuuluu nähdä päivänvalo. 

Oon kuulunut Turun seudun mamien -Facebookkiin jo vuosia ja aikista kyseisen ryhmän kommenteista mun sydämeen on painunut ehkäpä ikuisesti kommentti, jossa mulle täysin vieras ihminen oli valmis tulemaan meille, hälle itselle täysin vieraaseen paikkaan, kantamaan täysin vierasta, raastavaa koliikki-itkua itkevää vauvaa, jotta mä saisin hengähtää. Hän on mun oma imetys-, kantoväline sekä synnytysidoli ehkä siksi, että ne on kaikki mulle niin tärkeitä asioita. Monesti oon vaan miettiny, et vitsi mikä muija!

Miten tää sitten liittyy tähän kaikkeen? Samalla tapaa kuin mm. laiva, iltatoimet, vaatekauppa, siivous, kotieläintila, markkinat, ruokakauppa, uimaranta, ulkoleikit, neuvolamatkat, Muumimaailma, kirpputorit, mökkireissu, metsälenkit ja monen monta muuta asiaa liittyvät toisiinsa. Niitä kaikkia yhdistää Marsupin pikaneliöliina»!

Lapsi lapselta oon oppinut vaatimaan asioilta enemmän ja niin kävi myös kantovälineiden kanssa. Esikoista kannoin Baby Björnissä ongelmitta. Toisen kanssa sitten jo vähän pyörittelin silmiäni sen suhteen ja kannoin vain välttämättömät tehden huivilla omia parannuksia. Kolmannen kanssa en aikonut enää koskea koko reppuun, ellei olisi todella pakko. Kesällä mua alkoi seurata Instagramissa joku, jonka profiilia en sen enempää tutkinut. Klikkasin profiilista vain suoraan osoitteeseen www.kotto.fi», koska mietin, että mikä ihme on Kotto. Ensivilaisulla rakastuin Marsupin pikaneliöliinaa ja juurikin Turun Seudun Mameista (TSM) kyselin kokemuksia ja Tuuli, joka oli sen instatilinkin takana, tuli heittämään kommenttia. 

Mun Kotto, sun Kotto, meiän Kotto. Kantovälineisiin ja kantamiseen erikoistunut verkkokauppa ja viihtyisä, pieni perhepuoti, josta löytyy vaikka ja mitä omaksi tai vuokralle. Kun mä olin törmännyt Kottoon, hymähdellyt hetken sille, että tajusin Tuulin olevan Tuuli ja kiinnostunut Marsupista, uskaltauduin kysymään, josko meillä olisi kaupan aukiolojen ulkopuolella mahdollisuus lainata pikaneliöliinaa laivareissua varten hätäisellä aikataululla. Saatiin sovittua aika ja vaikka Marsupi kuulosti pikaneliö_liinan_ takia yhdeltä solmulta, oli Tuuli opettanut tämän käytön pian sekä mulle, että miehelleni. Oon vieläkin niin kiitollinen siitä, että meihin jaksettiin käyttää aikaa ja saatiin rauhassa tutustua kantovälineeseen eikä reissu ollut mikään tässä tää ja morjes -juttu. 

No mikä se pikaneliöliina on? Löytyy sekä Marsupi Standard» sekä Marsupi Breeze», joista meillä on jälkimmäinen. Breeze on Standardin superkevyt ja pellavasekoitteinen versio, jonka paino on alle 300 grammaa. Superkevyt, superkiva, superhelppo ja superhalpa, jos vertaa moniin kantoreppuihin. Ei klipsejä ja klipsuja, muttei sidontojakaan, jotka saa mun pään pyörälle pelkästä ajatuksesta. Myönnän, että ajattelin alkuun vähän nojuujuu tyylillä siitä, miten hyvä tää voi olla, mutta tosi nopeesti sain huomata, että kaikki se on totta. BB:n repussa hartiat kipeytyi lyhyenkin kantamisen jälkeen, mutta Marsupi on niin kevyt ja pehmeä, etten edes tunne sitä. Mä myös pelkäsin jo etukäteen, etten varmaan jaksaisi kantaa tyttöä paria kuukautta pidempää, mutta tyttö on nyt reilu viisi kuukautta ja 7,4 kiloa enkä huomaa eroa siihen parin viikon ikäiseen neitiin, jonka kanssa tätä harjoittelin (muoks. enkä kantaessani reilu vuosikasta, vajaa ysikiloista). Marsupi on meillä edelleen ja vaikka tyttö viihtyy lattialla niin hyvin, ettei pikaneliöliinaa tarvita enää päivittäin arkisissa asioissa kotona, on se käytössä joka viikko ja mukana aina, kun astun ulko-ovesta kotipihaa pidemmälle. Omat, ennen raskautta olleet mitat ovat jossain kaaaaaukana tulevaisuudessa ja kymmenen jäljellä olevaa raskauskiloa tekee aika huonokuntoiseksi pullamössöksi, mutta uskon, että hyvällä kantovälineellä jaksan kantaa ensi kesään, sinne 1-vuotiaaksi asti.

Kotto löytyy netistä www.kotto.fi», Facebookista @Kotto - perhepuoti» ja Instagramista @Mun_Kotto». Notta eipä mulla muuta. Halusin vaan päästä vielä avaamaan suuni sen suhteen, että mää <3 Tuuli, mää <3 Kotto ja mää <3 Marsupi Breeze pikaneliöliina. Postausta ei ole toteutettu yhteistyössä, vaan mä päätin kirjoittaa tän kaiken omasta tahdostani, koska Tuuli on kaiken näkyvyytensä enemmän kuin ansainnut ja mulla oli vielä hetki mahdollisuus sitä antaa. Kiitos. 

(Kuva 10/17 Vauva-lehdestä. Neiti ja Kotton Tuuli. Lehden kuva @Pimiö Lounge».)

SANO SE ÄÄNEEN - ASIAT, JOISTA EI PUHUTA SYNNYTYKSEN JÄLKEEN

Monna treenaa -blogin Monna» heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä».

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä».

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä! Iltalehdet täyttyy usein niistä "Tältä synnytyksen jälkeen oikeasti näyttää" -otsikoista ja äideistä hyytelövatsoineen. Ja se on usein fakta. Siltä usein näyttääkin. Ihan yhtä faktaa on se, ettei se vatsa jää kaikille roikkumaan, vaan toiset (kuten vaikka mä) palautuu helpommin. Myös se on fakta.

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna», joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut. Ehkä mä siksi vaikutan usein valittajalta, koska iloisille asioille on helpompi löytää joku joka jakaaa ja samaistuu ja haluan olla se, joka tuo esiin ne ei-niin-kivatkin jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan sekä pissaamisen. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi oma mieheni on kokenut nää jutut (oiskohan syytä kehittää kommunikaatiota?), mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta». Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää vauvaa toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

I MAKE MILK... WHAT'S YOUR SUPERPOWER?

Osa ehkä muistaa jonkun tai jotku imetykseen liittyvistä postauksista ja sitä kautta tietää miten tärkeää se on mulle ollut? Esikoisen aikaan en osannut stressata asiasta vaan se sujui täysin omalla painollaan ilman panostusta tai painostusta. Musta oli ihan huippua välttää pullorumba ja onnistua kuuden kuukauden täysimetyksessä. Jatkoin imetystä noin vuoden ja kolmen kuukauden ikään asti lopettaen vasta ns. pakon edessä, kun tulin uudelleen raskaaksi ja neuvolan kanssa yhdessä tultiin siihen tulokseen, että parempi katsoa kuin katua supistusriskin takia. Imetyksen loppuminen oli mulle esikoista kovempi paikka ja vasta silloin ymmärsin enemmän mitä se oli todella merkinnyt. Löysin itsestäni pienen laktivistin, ihmisen, joka edistää imetystä ja imetysmyönteistä asennetta tekemällä sen näkyväksi».

Toisella kerralla stressi imetyksen suhteen saapui jo odotusaikana. Nousisiko maito? Olisiko toinen vauva yhtä yhteistyökykyinen? Riittäisikö maito samanlaiseen saavutukseen? Aiemman kokemuksen perusteella tiesin mitä menetettävää mulla olisi, jos imetys ei onnistuisikaan. Imetettävä, vatsavaivainen koliikkivauva rajoitti omaa ruokavaliota hullun paljon. Pikkuhiljaa suppeampi ruokavalio puolestaan vähensi maidontuotantoa ja yökkäämiseen asti join tarvittavan määrän kamalaa imetysteetä, jotta sain tehostettua imetystä. Noin neljän kuukauden jälkeen turhauduin jatkuviin rintaraivareihin ja päätin lopettaa imetyksen huonomman rinnan kanssa jatkaen pelkästään sillä paremmalla. Päivitin Facebook-ryhmään elämäni ensimmäisen ja tältä erää viimeisen korvikepäivityksen siinä uskossa, että pian toinenkin rinta olisi mennyttä ja meidän olisi aika siirtyä pulloon, mutta tiedättekö mitä? Jatkoin pelkällä vasemmalla rinnalla täysimetystä aina kuuden kuukauden ikään asti ja imetin enemmän kuin koskaan. Shoppaillessa, ruokaa tehdessä, kävelylenkillä, leikkiessä esikoisen kanssa. Mä tiesin täysin mitä tein ja miksi tein», ja olin ylpeämpi kuin ikinä. Se oli juttu missä onnistuin ja tiesin, että hatunnosto kuuluisi vain ja ainoastaan mulle itselleni. Osittaisimetin paremmalla rinnalla aina vuoden ja parin kuukauden ikään asti, kunnes olin jälleen raskaana ja tuli aika lopettaa.

Tällä kertaa imetyksen loppuminen tuntui osittain helpottavalta. Mä olin ollut niin pitkään liian kiinni vauvassa etenkin sen koliikin takia, että mulle oli pieni helpotus päästä irti niin suuresta siteestä meidän välillä, vaikka se tuntuukin pahalta sanoa ääneen. Imetys oli ihanaa, mutta sen oli jo aika loppua siitäkin huolimatta, että lopettaminen oli mulle vaikeaa myös tällä kertaa. Näiden ajatusten myötä oon pelännyt alusta alkaen suodaanko mulle vielä kolmas, yhtä hieno kokemus ja mahdollisuus. Oikea rinta on ollut aina vähän vasenta pienempi ja imetys imetykseltä huonompi enkä tiedä jaksanko taistella enää sen puolesta. Tällä hetkellä mielessä on lähinnä vasemman käyttäminen ja oikeaan tyytyminen silloin, kun vasen ei kelpaa. Toivoisin kykeneväni imettämään vain toisella rinnalla alusta asti, mutta samalla pelkään sen jäävän haaveeksi. Kävi miten kävi, voin käsi sydämellä tulla sanomaan, että oon tehnyt imetyksen eteen sen mikä tehtävissä on ollut. Kunhan raskaus ja imetys on ohi, aion ikuistaa itseeni jotain, joka kertoo mulle itselleni kaikkein eniten sen arvostuksen, jonka imetys on luonut. Sen ansiosta hylkäsin silikonihaaveet jo ensimmäisen vauvavuoden aikana». Tissit on edelleen rumat, mutta en mä niitä arvottomiin kumipalloihin vaihtaisi.

Imetys tulee olemaan ajankohtainen asia kesää kohti mentäessä, mutta syy tälle höpötykselle just nyt on Made by Mekki ja TISSI-koru». Mekki otti muhun joku aika sitten yhteyttä eikä mun tarvinnut sen enempää miettiä lähtisinkö mukaan TISSI-korun matkaan. Kyseinen asennekoru on suunnattu äideille, imettäjille ja imetysmielisille. Se ottaa kantaa tärkeän ja luonnollisen asian puolesta sisältäen logonsa lisäksi tekstin superfood, joka kertoo äidinmaidon olevan parasta superruokaa pikkuiselle. TISSI-riipusten valikoimaan kuuluu muutama erilainen koru ja mä valitsin itselleni kaikkien yllätykseksi (hekoheko) tämän mustavalkoisen. Mä oon säästänyt lapsille omat muistolaatikot eikä vauvalla ole poikien tavoin Bola-korua, mutta luulen, että joskus tulevaisuudessa TISSI-koru tulee siirtymään äidiltä tyttärelle rohkaisuna, tukena sekä kannustuksena. Kiitos Mekki korusta ja ennen kaikkea kiitos siitä mitä oot luonut! Tissieni lisäksi mun arvostus tätä juttua kohtaan on niin korkealla.

Made by Mekin löydät Facebookista» ja Instagramista», ja koruja voit ostaa osoitteesta www.etsy.com/shop/MadeByMekki»tai sähköpostitse mekkiposti@gmail.com. 

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Made by Mekki» kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

ÄLÄ EROA VAUVAVUONNA

Meillä paikallisten äitien ryhmässä on musta huippu juttu, kun voi halutessaan kysyä aroista asioista anonyymisti ylläpitäjän kautta. Erääseen anonyymin keskusteluun sateli tässä joku aika sitten yksittäisiä "Itse en katselis hetkeäkään tollasta." ja "Laita se mies pihalle, NYT HETI!" -neuvoja ja mä vähän ehkä hämmennyin niistä. Eikö näillä kommentoijilla ollut lainkaan omakohtaista kokemusta ja olisiko niillä edelleen sama mielipide, jos tilanne sattuisi omalle kohdalle? Onko ihmiset oikeesti valmiita luovuttamaan ja eroamaan niin helposti vauvavuoden aikana ongelmien sattuessa eteen vai onko kyse vain siitä, että on helpommin kommentoitu kuin tehty? Kommentoin kyseiseen päivitykseen, että meillä erojen syitä olisi ollut jo kaksi ja kun mä puhuin kahdesta, puhuin vauvavuosista. En siitä, että olisi ollut kaksi riitaa tai ongelmaa, joiden takia olisi ollut syy erota, ehei, niihin tuskin riittää edes 200 ja oikeesti mulla taitaa useammin olla syitä erota kuin jatkaa, mutta tää on yhtä vauvavuotta vauvavuoden perään ja sillä mennään.

Ehkä muistatte, kun esikoisen vauvavuoden loputtua kirjoitin postauksen Kun vauva tuli taloon? Mä muistan ja muistan ihan helvetin hyvin ne ensimmäiset kuukaudet, joista meillä miehen kanssa on kai edelleen kovin erilaiset muistikuvat. Muistan miten väsynyt olin hoitamaan niin paljon yksin ja mun teki vaan mieli pakata ja lähteä. Teki mieli huutaa toiselle, että mee äläkä koskaan enää tuu mun silmien eteen, saatoin huutaakin. Vaikka mä toisaalta olin valmis tekemään sen, joku mun sisällä halusi selvitä siitä pariskuntana ja perheenä, jonka ehjänä pysymisen eteen oon vuosi vuodelta ollut valmis tekemään enemmän. Suljin silmät ja toivoin, että aika kuluisi.

En edes muista kauanko vaihetta kesti, mutta siitä selvittiin kun mun äiti ihan tavallisena päivänä soitti ja kyseli kuulumisia. Olin niin turhautunut, että romahdin ja itkin. Mun äiti muistaakseni viestitteli miehen äidille ja tää taas muistaakseni sekä mulle, että miehelle. Kun mun lisäksi joku muu yritti takoa tälle järkeä, pystyin sanomaan, että jos seuraavien kuukausien aikana ei tapahtuisi muutosta, mä tulisin pärjäämään paremmin yksin. Olin katsellut juttua jo väsymyksen mittakaavassa pitkään, mutta silti en ollut valmis heittämään ulos just sillä sekunnilla tai edes seuraavana päivänä, vaan antamaan aikaa. Jos äitien puhe ei olisi tehonnut niin ehkä ne ois saaneet mut vielä avaamaan suuni neuvolassa. Kun mä tuolloin kirjoitin postauksen, sain kommenttia siitä, miten tutulta teksti kuulosti ja sen mä kerroin myös anonyymille - tahdoin muistuttaa siitä, ettei tää ollut tilanteessa yksin.

Mä en voi painottaa liikaa sitä, ettei vauvavuonna tule erota liian helposti. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa, mutta puhukaa, puhukaa, puhukaa. Omille ystäville, miehen ystäville, yhteisille ystäville, omille vanhemmille, neuvolaan. Puhukaa yhdessä, toisillenne. Jos se ei auta niin ihan sama kenelle, mutta jollekkin, josta vois olla apua, jos sun sanalles ei anneta painoarvoa. En voi tietää onko muiden kohdalla sen enempää oikein yrittää vielä jatkaa kun erotakaan. Ei kukaan voi tietää, vaikka miten ois kokenut saman. Kengät on aina erit. Sen väsymyksen ja turhautumisen keskellä on kuitenkin ehkä vaikea hahmottaa itse mitä oikeesti vielä jaksaa ja mitä ei. Onko oikeesti jo helpompi päästää irti vai nähdä vielä vähän suhteen eteen. En sano, etteikö vauvavuonna saisi kukaan koskaan erota. Se on ihan okei, kunhan tietää itse tehneensä kaiken sen mitä omalla kohdalla on valmis tekemään. Toivon vaan, ettei kukaan väsynyt sekoita päätään enempää irrallisilla "Jätä se!" -kommenteilla, koska just niihin mä varmaan olisin seonnut lopullisesti.

Meillä tilanne meni ohi, mutta sen jälkeen on ollut monta hetkeä, jolloin oon aatellut, etten jaksa selvitä taas siitäkin. Se esikoinen on nyt reilu 3-vuotias, perheeseen on syntymässä kesällä kolmas lapsi ja ihan se sama mies on mukana yhä - ihan saman katon alla missä mekin, meidän yhteisessä kodissa. On ollut alamäkiä ja tehnyt mieli erota. En tiedä mitä mulla ois nyt kaiken tän tilalla, jos oisin tai oltaisiin luovutettu silloin tai sen jälkeen, mutta haluun uskoa, että kyllä mua kaduttaisi, etten ois tehnyt meidän perheen eteen kaikkeani. Nyt mä oon tehnyt.

Kun tää kolmas tästä kesän kuluessa syntyy niin mä oon varma, ettei päästä helpolla sillonkaan. Lapsi on aina iso muutos koko perheelle, oli kyse ensimmäisestä tai viidennestä lapsesta, ja isän suhde vastasyntyneeseen vahvistuu usein äitiä myöhemmin - ihan ymmärrettävistä syistä.

"Itse en katselis hetkeäkään tollasta." on aina helpompi kuin talloa polku umpitiestä. Lapset ei ikinä saa olla ainoa syy pysyä yhdessä, mutta niiden on hyvä olla syy yrittää kovemmin. Kukaan ei pysty pelastamaan suhdetta tai perhettä yksin, mutta joku ulkopuolisempi voi saada toisen tajuamaan sen, mitä on menetettävissä. Jos mulla olisi vaikeaa ja elämä alkaisi heittelehtiä perhe-elämän ulkopuolelle, mä en haluaisi toisen olevan valmis laittamaan mua pihalle "nyt heti". Jos sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka takia mies olisi vauvan kanssa läheisempi, mä en toivoisi tän vievän lapsia multa vain kauemmas.

Toiset kokee tehneensä kaikkensa, kun on yrittänyt yksin. Toiset haluaa käyttää kaiken mahdollisen avun. Mä en tarvitse avioliittoa vannoakseni, että pysyn parhaani mukaan tässä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Oon helpottunut siitä, että kaksi vauvavuotta on jo takana, mutta myös maailman onnellisin siitä, että saadaan kokea vielä yks parisuhdetta koetteleva vuosi kaupan päälle.

Tämän ryhmän erimielisyyksistä johtuen tahdon vielä kerran sanoa, että kyllä, kyllä... Joskus tilanteet on toisia ja "Sometimes holding on does more damage than letting go" pätee paremmin kuin hyvin, mutta nyt me ei puhuttu niistä. Tilanne on eri, jos kokee toisen olevan täys paska, joka saa upota vielä syvemmälle suohonsa. Nyt me puhuttiin tilanteista, joissa toinen on kaikesta vääryydestä ja väsymyksestä huolimatta vain puolikas paska, jonka sä mahdollisesti oot valmis nostamaan kykyjesi mukaan sieltä suosta ja yhdessä te putsaatte koko sotkun.

TIEDÄT IMETTÄVÄSI, KUN...

Kun on ihan okei avata ovi ilmastointimiehelle ajattelematta sen enempää paljasta tissiä ja siinä roikkuvaa vauvaa.

Kun imetyksen jäljiltä on okei mennä parvekkeelle tissien roikkuessa topin kaula-aukosta siitä huolimatta, että vastapäisen talon, ison, lihavan ja tatuoidun äijän voisi olettaa katsovan suoraan kohti.

Kun ne toppien kaula-aukot näyttää venyneiltä sitä kautta esiin kaivettujen tissien takia.

Ja kun jonnekin lähtiessä yrität aina löytää venymättömän paidan - sitä löytämättä.

Kun lähdet vauvaa syöttäen esikoisen kanssa ulos ja rappukäytävässä imettäessä naapurin rouva vilkaisee ensin rintoja ja katsoo vasta sitten silmiin tervehtien.

Kun huomaat oppinees hoitamaan ruuanlaiton, pyykit, tiskit ja omat sekä taaperon vessareissut yhdellä kädellä.

Kun puolet juuri tehdystä ruuasta häviää jo pelkästään omalle lautaselle ja ruuan jälkeen löydät itses kaivelemasta kaappeja.

Ja kun täysimetyksen loputtua huomaat annoskoon tippuvan reilusti yli puolella.

Kun on ihan normaalia puristella tissejä julkisella paikalla. Pitäähän sitä tietää, kummasta syöttää vauva.

Kun on normaalia, että toinen tissi muistuttaa vesimelonia ja toinen omenaa. 

Kun yöllä havahdut siihen, että nukut maitolammikossa, jossa ui sun itses lisäks vauva, mies ja kissan häntä.

Ja kun aamulla vauvasi näyttää käyneen suihkussa. Maitosuihkussa.

Kun voit huoletta snäpätä tissit esillä etkä edes tajua sitä (nimim. muutamat sensuurit tehneenä). 

Kun omalta paidalta löytyy jonkun toisen ruokalista ja niistä johtuvat rasvatahrat.

Kun rintakipuun herääminen saa ilahtumaan. Taattu merkki kokonaan nukutusta yöstä.

Kun kahvipöydässä on jees vetää boobsit esiin ilman ennakkovaroitusta (ja vasta sen tehtyä vilkaiset  paheksuuko joku).

Kun mietit tarkkaan mitä voit syödä ja mitä et. Ei koska dieetti. Vaan koska vauva.

Kun joku puhuu sun "rohkeista kuvista" somessa. Niin ne kuvat syövästä vauvasta?

TOISESTA KORVASTA SISÄÄN & NEUVOLAN OVESTA ULOS

4kk-neuvolassa mainitsin siitä, miten vauva itki edelleen öisin kolmesta seitsemään tuntia. Kerroin, miten rauhoittuminen tapahtuu lopulta rinnan päällä maatessa ja että pois laskeminen aiheuttaa heti huudon. Kerroin, läheisyyden olevan vauvalle tärkeä juttu ja että mulle on ihan okei, nukkua poika sylissä, kunhan pääsen itsekin makaamaan. Käytiin läpi meidän yötä ja sanoin, että musta meillä menee nukahtamisen jälkeen hyvin, koska perhepeti mahdollisti sen, etten herännyt edes yösyöttöihin. Yhtäkkiä sain vahvan neuvon alkaa totuttamaan poikaa omaan sänkyyn. Hämmennyin ja varmaankin nyökyttelin, ja vasta kotona mulle iski mitämiks-fiilis. Mä olin valvonut neljä kuukautta, todennut vauvan kaipaavan läheisyyttä ja ollut tyytyväinen siihen, etten joutunut heräämään syöttöjen ajaksi. Sitten mun käytännössä käskettiin huudattaa pientä lisää viemällä kaivattu läheisyys ja hylkäämällä omaan sänkyyn, jossa huuto todistetusti vain kasvoi. Lisäksi mä olisin joutunut heräilemään öisin syöttääkseni vauvaa. Voitte arvata siirryttiinkö meillä pinnasänkyyn vai jatkettiinko perhepedissä nukkumista.

Viiden kuukauden iässä raastava koliikki oli vihdoin ohi ja oltiin nukuttu pari viikkoa hyvin. Pieni rauhottui helposti vaunuihin, joten vaunut oli meidän sängyn päässä ja se oli meillä toimiva juttu. Opeteltiin yhdessä hitaasti siihen, ettei nukuttaisikaan loputtomasti ihokontaktissa. Yöllä otin pojan viereen syömään ja siihen me yleensä nukahdettiin. Siirsin takaisin vaunuihin vasta, jos satuin heräämään. Kerroin neuvolassa vielä väsyneenä, mutta silti tyytyväisenä miten koliikki on takana ja että vauva on siirtynyt mun tahdosta perhepedistä vaunuihin. Tyytyväisyys vaihtui nopeasti hämmennykseen, kun vasten kasvoja lävähti lause "No sä voisit kyllä siirtää ihan suoraan siihen omaan sänkyyn, jos teiltä sellainen löytyy." Mumisin jotain, mutten todellakaan saanut sanotuksi sitä, mitä oikeasti ajattelin. En väitä, etteikö neuvola olisi tarkoittanut hyvää, mutta ensimmäisiä kertoja meillä nukahdettiin illalla huutamatta johonkin, joten helvettiäkö sen väliä missä nukkui, kunhan nukkui. Samalla kerralla puhuttiin kiinteiden aloittelusta ja kerroin, että oon suunnitellut niiden aloitusta viiden ja kuuden kuukauden välillä, lähempänä sitä kuutta kuukautta ja ihan rauhassa. No niitä oiskin ihan hyvä aloittaa niin pääsis pikkuhiljaa pois yösyömisestäkin. Aijahas. Hämmenys kasvoi, sillä mun mielestä yösyöttöjen lopettaminen ei ollut edes keskustelunaihe viiden kuukauden ikäisen, vielä täysimetetyn skidin kohdalla ja kiinteät on kaikkea muuta kuin syy vähentää imetyskertoja - äidinmaito kun on todellisuudessa pääasiallisin ravinto aina vuoden ikään asti, vaikka mäkin oikaisen sen suhteen jo toista kertaa.

Parin neuvolan ajan olin jo ehtinyt unohtamaan neuvolan kummalliset neuvot, mutta tällä viikolla suu loksahti jälleen auki. "Sitä yösyömistä vois sit alkaa jättämään jo ihan pois, kun kiinteitäkin menee niin hyvin päivällä..." Ahaa, okei, sä kehotat mua vähentämään syöttämistä ja samalla varaat ajan kasvukontrolliin? Erikoinen logiikka kieltämättä. Mä voin ja jaksan hyvin eikä kerran tai kaksi herääminen yöllä ole mikään ongelma. Missä imetysmyönteisyys ja neuvot lapsentahtiseen imetykseen? En sano imettäväni niin kauan kuin lapsi haluaa, mutta niin kauan kuin musta tuntuu oikeelta ja tää koskee taatusti myös öitä. Tekisi mieli lätkäistä alla oleva kuva neuvolatädin käteen ja muisuttaa vähän siitä, ettei nälkä ole ainoa asia mistä lapsi viestii tahtoessaan rinnalle ja siihen rauhoittuessaan.

Parin kuukauden päästä meillä on taas neuvola ja oon ehkä jo unohtanut nää, mutta koitan muistaa ja olla valmiina vastaamaan seuraavaan letkautukseen oman mielipiteeni. Toisaalta kyllä hirveesti toivon, että omituisten sijaisten vaihtuminen loppuisi ja oma terveydenhoitaja palaisi pysyvästi takaisin. Oon saanut purettua turhautumisen nopeasti pois, mutta lähinnä mua ärsyttää ja kiukuttaa tän kaltaiset neuvot niiden äitien tai vanhempien puolesta, jotka on itsestään ja tavoistaan epävarmoja, ja jotka kokee omat tapansa huonommiksi neuvolan heittäessä "parempia" vaihtoehtoja. Jos mä oisin ollut omista toimintatavoista epävarmempi, olisi neuvola karistanut viimeisetkin varmuuden rippeet enkä oiskaan uskaltanut tehdä oman pääni mukaan. Hyvä terkka ei seuraa pelkästään suosituksia, tilastoja ja käyriä, hyvä terkka osaa katsoa tilannekohtaisesti ja käyttää maalaisjärkeä. 

TOISEN LAPSEN TARVIKKEET JA TURHAKKEET

Esikoisen ollessa noin puolivuotias mä kirjoitin postauksen tarvikkeista ja turhakkeista» ja heti vauvan ensimmäisen kuukauden aikana sama ajatus tuli mieleen. Niinpä mä listasin samat asiat uudestaan ihan jo pelkästä omasta mielenkiinnostani. Alleviivatut ovat mielipiteitä esikoisen ajalta ja lihavoidut tästä hetkestä. Oikeastaan kaikki näistä on jo esikoisen ajalta, sillä vaikkei varsinaisesti ajateltu toista lasta, säilöttiin kaikkea vielä sen varalta ja siksi Jollyroomilta» saatu Petite Chérie -hoitolaukku taitaa olla ainoita asioita, jotka tullut vauvan kohdalla uutena tarvikkeena.

1) Nenäfriida - tarvike / turhake

Esikoisen kohdalla nenäfriida lukeutui ehdottomasti tavikkeisiin, mutta tällä kertaa sille ei ole ollut vielä käyttöä, vaikka vauva koko myös ensimmäisen pienen flunssansa kuukauden iässä. Toivon tietenkin tän jäävänkin turhakkeeksi, koska pienen sairastelut on aina niin inhottavia.

2) Tutit - tarvike / turhake

Mähän koin suurta paska mutsi -fiilistä, kun harkitsin tutin antamista vauvan ollessa vasta neljän päivän ikäinen. Eniten kai pelkäsin, että imuote olisi niin uusi juttu, että tutti vain sotkee asioita entisestään, mutta pelkäsin turhaan. Hyvä tutin syöjä vauva ei koskaan ole ollut, mutta se on toisinaan auttanut odottamaan vuoroaan vähän maltillisemmin ja rauhoittanut kovin itkuista pientä. Hermot tutin kanssa on mennyt tuhat kertaa, mutta silti se on ollut tarvike.

3) Tuttipullot - Tarvike / turhake

Ainakin toistaiseksi tuttipullo on ollut ihan täysin turhake ja sellaiseksi mä uskon sen myös jäävän. Kesän lähestyessä aletaan hörppimään varmaan pieniä määriä vettä, mutta siirrytään luultavasti ihan suoraan ensinokkamukiin. Ollaan oltu näin kauan ilman tuttipulloa, joten musta olisi vähän turhaa totuttaa siihen enää, kun nokkamuki ajaa saman asian ja samalla vältytään siltä tuttipullo - nokkamuki -vaihdoltakin.

4) Koliikkikeinu - tarvike / turhake

Viime kerralla koliikkikeinu oli todellakin tarvike, mutten osaa sanoa olisiko sille ollut käyttöä tällä kertaa, kun meillä ei sitä ole. Kaverilla ollessa vauva ei kuitenkaan viihtynyt keinussa sen paremmin kuin missään muuallakaan ollessaan väsynyt.

5) Yhdistelmävaunut - tarvike / turhake

Meillä on tällä hetkellä yhdistelmävaunut, tuplarattaat sekä matkarattaat ja jokainen näistä on hyödyllisiä tarvikkeita. Yhdistelmävaunut on olleet lähinnä  parvekevaunuina ja niitä on käytetty päivittäin, joten musta on ollut jees, ettei ole tarvinnut vääntää tuplien kanssa eestaas auton, varaston ja parvekkeen väliä. Vaunut on nykyään toimineet myös vauvan sänkynä meidän makuuhuoneessa öisin, kun pinnasänky on poikien yhteisessä huoneessa.

6) Telakallinen kaukalo - tarvike / turhake

Luonnollisesti tarvike. Mä oon todella tarkka liikenteessä kulkemisesta eikä meillä ole kummallakaan lapsella asiaa autoon edes lyhyinä matkoina ilman asianmukaisia varusteita, joten ei tarvitse selitellä. Surullista, jos pitäisi.

7) Itkuhälytin - tarvike / turhake

Meidän Nabby-itkuhälytin» on ollut tarvike kummankin lapsen kohdalla. Esikoisella se oli tarvikkeena, kun tämä siirtyi omaan huoneeseen niin aikaisin ja vauva taas on nukkunut aina päiväunia parvekkeella. Toisaalta sitä pärjäisi varmaan ilman, mutta mä saan paremman mielenrauhan, kun leikkiessä tiedän, ettei itku vaan voi jäädä kuulematta. Myös hälyttimessä oleva lämpömittari auttoi talvella arvioimaan, koska oli aika vetää vaunut sisälle ja nykyään tiedän, milloin kannattaa mennä avaamaan pussia .

8) Bumbo-tuoli - tarvike / turhake

Otettiin Bumbo tällä kertaa kokeiluun, kun vauva tuntui viihtyvän jatkuvasti vain pystyssä. Käyttökerrat jäi kuitenkin vain yhteen, sillä yhdelläkään kokeilukerralla poika ei tainnut tuntea sitä omakseen. Viime kerralla tää ei ollut välttämätön, tällä kertaa täysin turha.

9) Sitteri - tarvike / turhake

Kuten myös. Esikoinen aloitti soseiden maistelun jo noin neljäkuisena, vaikka se ei kauaa kestänytkään. Poika oli kuitenkin niin pieni, että soseet syötiin sitterissä ja toisinaan tää viihtyi siinä pieniä hetkiä muutenkin. Tällä vauvalla sitteri oli käytössä ensimmäisen kuukauden aikana, mutta siinä nukutut päiväunet vaihtui pian parvekepäikkäreihin ja sitteri siirtyi kaappiin viemään tilaa. Tällä hetkellä vauva on vielä vähän pieni syöttötuoliin, mutta sitteri ei aja asiaa edes soseita syödessä, kun siihen laittaessa alkaa heti huuto.

10) Hoitotaso - tarvike / turhake

Hoitotasoa/-pöytää meille ei edes ollut. Edellisessä kämpässä pyykkikone ja kuivausrumpu oli vierekkäin, ja saatiin siihen päälle siisti hoitopöytä, josta tykkäsin. Tänne muuttaessa systeemi kuitenkin muuttui pesutorniksi eikä jaksettu vaivata päätä sillä, että oltaisiin keksitty sopiva järjestys tason mahtumiselle. Harkittiin pinnasängyn päälle asetettavaa tasoa, mutta päätettiin koittaa ensin ilman ja hankkia, jos tarve tulee. Eipä tullut ja vaihdot on sujuneet ihan ilman ongelmia.

11) Kylpyamme ja -teline - tarvike / turhake

Ensimmäisinä kuukausina tarvike! Musta oli niin paljon mukavempi pestä pientä ja antaa tän olla rauhassa kylvyssä, kunnei itse tarvinnut kyykistellä selkä vääränä lattialla. Nyt oltiin vaan kokemusta rikkaampia ja tiedettiin jo etukäteen kylpytuen hyöty, joten pikkuamme ja teline jäi pois paljon aikaisemmin.

12) BabyBjörn-kantoreppu - tarvike / turhake

Pelastus, kun iltaisin huutavan vauvan sai välillä reppuun ja omat kädet vapaaksi. Reppu on ollut myös kaupoilla hyvä, kunnei aina jaksa kulkea tuplilla, muttei myöskään juosta uhman perässä. Isompi matkarattaisiin ja pienempi reppuun - toimii. Jälkeenpäin mua on vähän harmittanut, että meillä oli toista kertaa lainassa kyseinen BB-reppu ja aloin ymmärtämään reppujen laadun päälle vasta myöhemmin. Jos oisin ymmärtänyt kaiken tän jo esikoisen aikaan, oisin ehdottomasti hankkinut paremman ja ergonomisemman repun, johon ei olisi kaivattu omia huiviviritelmiä vauvan asennon oikaisemiseksi.

13) Harsot - tarvike / turhake

Siinä missä esikoinen puklasi 10 kertaa koko vauvavuotensa aikana, vauva puklasi kymmenen kertaa päivässä. Vasta nyt tiedän, mitä ihmiset tarkoittaa sillä jatkuvalla puklulta haisemisella, tekstiilien pilalle menemisellä ja omien ja vauvan vaatteiden kokoaikaisella vaihtamisella. Puklaamisen muuten liittyy myös äitiyteni pelottavin hetki, kun muutaman viikon ikäinen bebe makoili sohvalla ja puklua alkoi tulla suusta ja nenästä ihan järkyttävät määrät. Käänsin vauvan paremmin kyljelleen, otin siinä asennossa syliin ja tunsin vain velton vauvan. Sydän löi varmaan kahtasataa ja päässä kävi kaikki mahdolliset ajatukset, muttei mikään toiminut. Olin ihan valmis juoksemaan rappuun ja hakkaamaan kaikkien ovia, jotta joku osaisi auttaa, mutta vauva alkoi yskimään ja palautui normaaliksi.

14) Leikkimatto - tarvike / turhake

Ei mikään välttämätön tarvike tääkään, mutta pelastanut joitain hetkiä, kun vauvan leikkiessä mä oon saanut tehdä ruokaa, siivota ja touhuta esikoisen kanssa välillä ihan kahden. Onpahan siiten joitain kertoja nukahdettukin leikkimaton musiikkien ansiosta.

Löytyy siis sekä samoja että eri mielipiteitä ja musta tässä huomaa hyvin sen, että odottavien äitien kysellessä tarpeellisia tarvikkeita muiden on vaikea vastata mitä todellisuudessa tarvitaan, vaikka vinkit tietty onkin jees. Siinä missä nenäfriida pelasti esikoisen yöt, on se nyt lojunut kaapissa ja vauva puolestaan on käyttänyt esikoiselta jääneitä, täysin käyttämättömiä harsoja. Kaikki jutut on niin lapsikohtaisia, että pelkästään kokeilemalla selviää niiden tarve. Toisen turhake on toisen tarvike.

Postaus kirjoitettu 3/16.

KUN KOLIIKKI KULUTTAA KOKO KROPAN

Oon kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yrittänyt kirjoittaa ylös lauseita koliikista ja sen tuomista ajatuksista, jotta olisi jotain, jota julkaista, kun se kaikki on ohi. Pää ei kuitenkaan muodosta lauseita aiheesta, koska mieli on niin tyhjä. Oon tuntenut niin järjettömän paljon ja silti en mitään. En oo täysin varma muistanko edes miltä täysillä tunteminen tuntuu, kun tuntuu kuin koliikki olisi vienyt osan musta. Välillä tuntuu, ettei mua edes olisi. Olenkohan mä?

Skipattiin D-tipat, koitettiin Cuplatonia, haettiin Rela-tipat, tajuttiin vaihtaa Relan koliikkitippoihin, toivottiin kapalopussin toimivan, turvauduttiin vyöhyketerapiaan ja mä oon vetänyt ruokavalion minimiin. Olisin ollut valmis maksamaan tonnin siitä, että kaikki olisi jo ohi, mutta myös ollut liian väsynyt etsimään enää yhtään ratkaisua. Oon toivonut päivä päivän jälkeen, ettei ilta koskaan saavu.

Koliikki on ollut meillä, mutta mä oon ollut katkera siitä, miten toinen on voinut katsoa telkkaria yömyöhään ja naureskella sohvalla hauskoille jutuille ääneen. Ollut katkera siitä, miten toinen on kyennyt toivomaan tulevalta kesältä tai syksyltä jotain samalla, kun itse tekee kaikkensa, jotta jaksaisi poistua seuraavana päivänä edes lähimarkettiin ja kun on tuntunut mahdottomalta selvitä hengissä ensi viikkoon. Siitä, miten toinen on pystynyt nukkumaan tyytyväisenä ihan vieressä, vaikka pieni on huutanut hätäänsä kurkku suorana.

En hetkeäkään väittä, että miehellä olisi ollut helppoa, mutta ehkä vähän helpompaa, kun ei ole ollut kiinni vauvassa 24/7. Mä oon kantanut pienen koliikista syyllisyyttä ja ollut varma, että vika on mussa. Oon kokenut olevani huono äiti, kunnen saa hiljennettyä toista, vaikka tekisin kaikkeni. Esikoisen aikana kasvanut luotto omaan vanhemmuuteen rypistettiin ja heitettiin roskakoriin, yhtäkkiä en enää riittänytkään. Mä en ollut tarpeeksi hyvä. Lopulta uskoin, että muiden etsiessä syytä itkuun kysymyksiä kierrettiin ja kaarrettiin, jotta vastaus löytyisi musta. Että lopulta kaikki muutkin uskoi vian olevan kehittymättömän suoliston tai muun sijaan äidissä. Pienikin kitinä sai turhautumaan ja olon avuttomaksi. Vauvan kitistessä muiden ollessa paikalla tuntui kun kaikki mussa olisi huutanut  silminnähtävää syyllisyyttä, koska sehän mä olin. Syyllinen.

Oon ollut siinä pisteessä, kun oon itkenyt enemmän kuin aiemmat viisi vuotta yhteensä ja valittanut viikko tolkulla WhatsAppissa ihanille ihmisille, jotka on yrittänyt ymmärtää, vaikkei sitä tekisikään. Ollut siinä pisteessä, kun suihkussa käyminen viiden päivän välein oli jees ja kun ilman esikoista tarvitsin herätyskellon muistuttamaan syömisestä. Siinä pisteessä, kun oon lukenut tekstejä niistä, jotka on lapsensa menettäneet ja illalla puristanut vauvaa vielä vähän tiukemmin syliin. Oon koittanut ajatella, että jollain asiat on vielä vähän huonommin ja potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei sen ajattelu parantanutkaan omaa mieltä iltaisin, vaikka jossain oli joku, joka olisi maksanut saadakseen syliinsä pienen lohdutettavan.

Mä oon tuntenut, miltä tuntuu, kun ei ratkea enää yhtenkään suuntaan. Oon odottanut sitä hetkeä, kun kaikki on ohi, uskallan vetää henkeä ja itkeä vielä kerran kaiken sisältäni ulos. Oon sulkenut silmät pimeässä huoneessa ja hokenut mielessäni, ettei voi kestää enää kauaa. Oon lukittautunut vessaan, hokenut vittua ja hakannut seinää. Oon repinyt paperia pienen pieneksi silpuksi ja mennyt rappuun keskellä yötä, kun omasta kämpästä oli loppua neliöt kesken. Yön tunteina oon toivonut, ettei tämä pieni olisi koskaan saanut alkuaan ja sen nukahtaessa viimein syliin jatkanut omaa itkuani, kunnen voinut tajuta, miten pystyin hetki sitten ajattelemaan niin. Pelkäsin niin paljon, että karma is a bitch ja silmissä laukkasi kauhukuvat siitä, miten joku vie multa mulle maailman rakkaimman, pienen ihmeen pois.

Vauva oppi hymyilemään kahden viikon iässä ja ollut siitä asti meidän aamuaurinko, mutta joka ilta ja yö mä vain pelkäsin tän menevän rikki, sillä öisin huudettiin helposti viidestä seitsemään tuntia. Omat silmät olivat turvonneet kiinni kaikesta siitä itkusta, mun ja vauvan yöpuvut oli litimärkiä molempien kyynelistä enkä mä koskaan muistanut mihin aikaan tai miten nukahdettiin. Sitten tuli helmikuu. Yhtäkkiä tämä nukahti illalla ilman itkua, kunhan sai olla sylissä. Öisin herättiin muutaman kerran itkemään, mutta rauhoittuminen tapahtui kymmenen minuutin sisällä. Tuli maaliskuu ja meidän seitsemän tuntia yössä huutava vauva nukahtikin itsestään viereen aikansa jumppailtua. Öisin herättiin edelleen, mutta 95% kerroista nälkään, jolloin tissi toi lohdun. Maaliskuu jatkui ja pian tää samainen tyyppi löytyi nukkumasta makuuhuoneeseen raahatuissa vaunuissa ihan yksin. Mä en voinut uskoa kaikkea sitä todeksi enkä usko vieläkään ja tän "ääneen sanominen" tuntuu tappavalta näin kuukaudenkin jälkeen, koska pelko uusintakierroksesta kummittelee. Kel onni on, se onnen kätkeköön, lauletaan ja siltä musta on tuntunutkin.

Oon ollut kuin tietokone, joka akun loppumisesta ja sen irroittamisesta huolimatta on koittanut suorittaa toimintoja vajaavaisena. Nyt mua pelottaa mihin se kone enää kykenee, kun akutta käyttäminen on jättänyt niin suuret jäljet. Akku on jälleen paikoillaan, mutta sen täyteen lataaminen saattaa olla hyvin hidasta. En tiedä mistä vianmääristys tulee aloittaa tai mitä siihen vaaditaan, mutta kone korjaantuu kyllä.

Muille se on nyt ohi. Valituksen kuunteleminen, tsemppaaminen ja myötäeläminen on mennyttä. Allekirjoittaneella itku kaikuu korvissa, vessaan kuljetut askeleet tuntuu yössä raskailta ja pelkkä ajatus niistä itkunsekaisista hetkistä saa hengityksen yhä raskaaksi. Jokainen ilta pelottaa mua yhä ja joidenkin vähätellessä sitä pelkoa, tuskaa ja ahdistusta, mun tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään lohduttomasti. Julkisella paikalla kulkiessa kukaan ei osaa sanoa mun olevan se, joka on valvonut kaikki ne kuukaudet, mutta sisällä se tuntuu yhä. Siksi mä toivon, ettei kukaan tuttu tai tuntemattomampi kuvittele kaiken olevan ohi sormia napsauttamalla, sillä sitä se ei ole, vaikka onkin. Kun koliikki kuluttaa koko kropan, väsymys ei poistu hetkessä ja jokainen näiden seinien ulkopuolelle lähteminen vaatii paljon.

Mä tahdon kiittää ihan jokaista teistä, jotka ootte tavalla tai toisella kommentoineet. Te ootte jaksaneet tsempata Instagramissa kuva kuvan jälkeen, lähettäneet virtuaalihaleja Snapchatissa mun itkuvideoille, koittaneet parhaanne mukaan jakaa vinkkejä ja lähestyneet yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Yrittäneet uskotella mulle, että tästä selvitään. Tiedän, että lohduttaessa sanat on aika vähissä, mutta mulle jokainen yksittäinen sydänkin on merkannut paljon. Kiitos.

Vihdoin mulla on aikaa itkeä puhdasta itkua ilman sitä tuskaa. Vihdoin voin koittaa antaa anteeksi ja uskotella ilman uutta syyllisyyttä, ettei se oikeesti johtunut musta. Vihdoin on hetki opetella taas hengittämään ilman jatkuvaa kuristusta.

FEED BABY - BABY TRACKER

Mulle käy usein niin, että neuvolaan mennessä tiedän tarkalleen mistä asioista aion mainita ja tiedän vastaukset asioihin, joita luultavasti kysytään, mutta mun pitäisi kirjoittaa kaikki ylös, jos tahtoisin muistaa kaiken myös siellä. Onks teille muodostunu jo jonkinlainen rytmi? Jaa mitäh? Ai onko? No tota ööö... Oikeastaan tää rytmin kysely on tälläkin kertaa suurin muistamattomuus, sillä en mä osaa sanoa syökö vauva tunnin vai kuuden tunnin välein. Mä en vaan muista ja oon huono arvioimaan, joten en myöskään tiedä unipätkiä varsinkaan, kunnen koskaan muista katsoa kelloa ennen kuin vilkaisen siihen sattumalta. Odotusryhmä on ollut tässäkin jees, sillä niiden ansiosta tutustuin FeedBaby-appiin!

FeedBabyyn voi merkitä lapsen nukkumiset, syömiset, vaipat, lääkkeet ja muut, jotka sitten piirtyy selkeästi eri väreinä janalle. Tää on helpottanut ainakin mua huomaamaan meidän suurinpiirteisen rytmin ja auttanut pitämään siitä kiinni, ja kun meille on alkanut muodostumaan mm. pitkät päiväunet keskelle päivää, ei mun tarvitse miettiä milloin sellaisille olisi oikea aika. Öisin jaksan harvemmin alkaa näpyttelemään, mutta kellonaikoja pystyy muuttamaan, joten niitä on helppo lisäillä myöhemmin aamulla, kunhan on kurkannut esimerkiksi syömisen alkamisen ja loppumisen ajankohdat. Sovellus myös kertoo 24 tunnin ajalta mm. pisimmän unipätkän ja sen, paljonko lapsi on nukkunut kuluneen vuorokauden aikana. Aikaa mitatessa Appin ei tarvitse olla esillä ja sen voi jopa sammuttaa aukiolevista sovelluksista ilman katkeamista, mikä on mulle hyvä, sillä muita sulkiessa näpäytän aina huomaamattani myös meidän itkuhälyttimen kiinni».

Meille hyödyllinen juttu ja toivottavasti jollekin teistäkin. Ehkä mäkin osaan antaa tästä lähtien neuvolassa vähän selkeämmän vastauksen. Ellen muuten niin viimeistään kaivamalla luurini..

9 + 1 ASIAA, JOITA KOLIIKKILAPSEN ÄITI EI HALUA KUULLA

"Ei ole kokemusta, meillä kolme lasta eikä yksikään huutanut."

Interesting. Ja sä kerroit tän, koska...? Oisit nyt edes harmitellut, ettet osaa auttaa ja toivottanut vaikka tsemppejä. Ei mua kiinnosta muiden hyvät unet, ellen niistä erikseen kysy.

"Nuku, kun vauvakin nukkuu!"

Ai päivällä? Ai päiväunia nukkumattoman taaperon kanssa? Tuleeko nyt yllätyksenä, jos kerron sen olevan helpommin sanottu kuin tehty? Oliks tää niinku hauska, sarkasmilla varustettu vitsi? Tosi harvoin mä kyllä edes tunnen väsymystä päivällä, kun on niin paljon tekemistä.

"Se huutaa varmaan nälkää, kun hamuaa noin. Pitäisköhän vaikka syöttää se?"

Vajaassa kolmessa kuukaudessa oon kummasti oppinut tuntemaan tätä lasta ja tiedän, ettei se syö parin tunnin välein, vaikka jotku niin tekeekin. Been there, done that. Mä myös tiedän, että turha tissin tuputtaminen ilman kunnon nälkää tekee vain huonomman olon ja takaa puklut. Pitäisköhän sun vaikka tietää, että se hakee lohtua tissistä, joka tuo hetkellisesti hyvän olon?

"Mä saisin sen hiljenemään heti, koska osaan. Mun kanssa kukaan ei oo koskaan itkeny."

Okei, tää on jo surullisen hauska ja toisinpäin. Reilu parikymppinen, _lapseton_ jätkä tulee ja kertoo mulle ohjeita koliikkiin tai ylipäätään vanhemmuuteen? Voin kertoa teille, ettei ollut ehkä paras kommentti, kun mä itkin silmiä päästä ja halusin vaan soittaa jollekin ja itkeä puhelimeen, muttei siinä olisi ollut järkeä, kun vauvakin huusi neljättä tuntia. Osu ja uppos. Oli mun äitiyteni paskoista paskin paska mutsi -fiilis, mut hei, peukku sulle siitä, että osaat.

"Liian selvät rutiinit ei oo hyväksi, kun niihin tottuu liikaa."

Ja homman nimi on ihan taatusti se, että me eletään, miten tällä hetkellä parhaalta tuntuu. Voi olla helppoa lähtee pitkien päiväunien sijaan jonnekin, mut tuuppa sä hoitamaan sit ilta yliväsyneen koliikin kanssa.

"Älä anna sen nukkua tuntien päiväunia!"

Aivan. Oishan se nyt ihan saatanan mukavaa, että koliikin lisäks täällä huudettais myös yliväsymystä, koska päivällä on nukuttu vaan muutamat max 30min unet. Mä en ainakaan edes keksimällä keksi tapaa nukuttaa pirtee lapsi, joten kyllä me ollaan 99% illoista valvottu siihen tappiin asti, että vauva on ilmoittanut väsymyksestä.

"Ei ole järkeä nukuttaa lasta yksin vaunuihin. Lapsi tarvitsee läheisyyttä, ei hylkäämistä yksin ulos.  -- Ulkoilla voi liinassa ja repussakin."

Sä todellakin olisit tätä mieltä vielä silloinkin, kun lapsi nukkuu sisällä korkeintaan puolen tunnin pätkiä nostamalla tuttia jatkuvasti takaisin suuhun, mutta laskemalla yksin vaunuihin nukahtaa heti ja nukkuu kahdesta viiteen tuntia? Siinä liinassako mä nukutan sitä neljä tuntia kulkemalla ympäriinsä, kun samalla voin käyttää ajan hyväksi ja touhuta esikoisen kanssa ihan kaksin?

"Tiedän kyllä mitä koliikki todella on. Mummini naapurin serkulla oli koliikki."

Mäkin tiesin. Lapsi itkee, se on raskasta eikä kellään oo kivaa. Sitä todellisuutta ei silti tiedä ennen kun on oikeesti istunu ne viikot siinä sängyn reunalla tai kulkenut ympäri kämppää. Ei ennen kun oot kuunnellu tunteja ja taas tunteja sitä huutoa ja toisen hätää.

"Se on vaan vaihe / Se loppuu kolmen kuukauden kohdalla."

Varmaan hyvällä tarkoitettu, vaikkakin perseestä. Tosi lohduttavaa, kunnei kukaan voi oikeasti tietää, milloin se loppuu ja miten pitkä vaihe on kyseessä. Tietenkin tilanne menee ohi ennemmin tai myöhemmin, muttei se sillä hetkellä lohduta hetkeäkään, kun tuntuu, että seuraavat viisi vuotta tulee istumaan yöt sängyssä ja heijaa pientä sylissä, kunnes havahtuu, kun oma pää kopsahtaa seinään. Tai kun alkaa tuntua siltä, että kaiken kantamisen, heijailun ja hartiakivun jälkeen näyttää Notre Damen kellonsoittajalta.

+ 2-vuotiaan suusta kuultu "Äiti, kannattaiskohan sun mennä nukkumaan?" -lause.

N o . W o r d s . N e e d e d .

Sannia lainatakseni että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua. Nii, että oliks sulla sit muuta?

IMETYSKORUT BY PINJA

Joko te ootte törmänneet somessa pyöriviin imetyskoruihin? Mä muistan nähneeni tällaisen ekaa kertaa joskus loppuvuodesta, mutten tutustunut systeemiin sen tarkemmin ennen kuin ByPinja otti yhteyttä» ja kysyi, tahtoisinko lähteä yhteistyöhön. Sain valita meille yhden imetyskorun kaikista ihanista väreistä ja pienen mietinnän jälkeen päädyin ihan vain mustaan ja valkoiseen, mikä tuskin yllättää ketään. Imetyskorun tarkoitus on antaa pienille sormille muuta tekemistä kuin äidin nipistelyä imetyksen aikana ja se sopii myös viihdykkeeksi ja leluksi kantorepussa, -liinassa tai sylissä ollessa. 

Alunperin mietin mukaanlähtöä, sillä korun materiaalit, koko, tarve ja toimivuus mietitytti, mutta mietinnät osottautuivat lopulta turhiksi. Imetyskoru on kivankokoinen ja sen nauha on materiaalia, joka ei kulu helposti, vaikka joutuisi vauvan suuhun. Meillä tehdään ilmeisesti ensimmäistä hammasta, mutta koru on valmistettu turvallisesta bpa-vapaasta, elintarvikelpoisesta silikonista, joten vauvan voi antaa hyvillä mielin käyttää korua kutiseviin ikeniin. Koru on turvallinen myös, koska nauhassa on lukko, joka aukeaa liian kovalla riuhtaisulla tai roikkumisella.

Meillä vauva on kovin rakastunut tähän ihan vain makoillessaan lattialla, kun mä roikutan korua pojan yllä. Pienet ikenet koittaa jauhaa helmiä ja vauva naureskelee omalle touhulleen. Poika ei vielä tarkoituksellisesti kurota asioita tai esineitä kohti, mutta nappaa kyllä kiinni, jos käteen sattuu osumaan joku ja imettäessä imetyskoru löytyykin usein nyrkistä. Uskon korulla olevan vielä vähän enemmän käyttöä, kunhan poika kasvaa kuukauden tai pari.

Jos teitä kiinnostaa ByPinja imetyskoru itselle tai vaikka lahjaksi niin kannattaa siirtyä Instagramin puolelle, sillä saan arpoa myös teille yhden tällaisen ja arvonnan osallistumisohjeet löytyy sieltä ihan just! Jos arpaonni ei suosi, pääset ostamaan imetyskoruja muun muassa ByPinjan uudessa Facebook-kaupassa».

*Postaus on toteutettu yhteistyössä ByPinjan» kanssa ja siinä esiintyvä tuote on saatu ilmaiseksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

OODI (JULKI-)IMETYKSELLE

Vielä nykyäänkin mä yllätyn aina silloin tällöin ihmisten mielipiteistä tai lähinnä siitä, millä tapaa ne tuodaan esille. Milloin Maisa Tee ei siedä pieniä tissejä ja milloin jotain muuta yhtä vakavaa ja uutiskynnyksen ylittävää. Eilisen ihmetyksen aiheen toi eräs mulle täysin nevahööd, Teri Niitti, joka Instagram- ja Facebook-tileillään jakoi ottamaansa kuvaa lentokoneessa imettävästä äidistä. Montaakaan sanaa en Englanniksi ymmärrä, mutta Äfbee tarjosi mukavasti käännöksen ja viesti saatiin perille.

1,5 vuoden kokemuksella mun on kovin helppo puhua imetyksen puolesta. Mä voisin suositella sitä kaikille, kertoa sen ihanuudesta ja katsoa - ja jakaa - kuvia siitä, koska ne on kauniita. Äitiydessä on niin paljon ihania asioita, mutta pikkuvauva-ajassa imetys on heittämällä kärjessä, vaikka tällä toisella kerralla epätoivo on ollut esillä ensimmäistä kertaa enemmän. Esikoisen syntyessä mulla ei ollut tietoa imetyksestä. Synnytyksen jälkeen tissi suuhun salissa ja siinä se oli. Homma oli ihan uutta eikä mulla ollut mitään mitä odottaa tai pelätä. Kuusi kuukautta hujahti vauhdilla ja täysimetys loppui. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä imetys loppui uuden raskauden takia ja se oli mulle paljon vaikeampaa kuin pojalle. Toisella kertaa stressasin jo raskausaikana esimaitoa ja tulevaa imetystä. Pelkäsin, ettei se suju yhtä hyvin kuin aiemmin ja tiesin, miten suuri menetys olisi edessä, jos imetys ei onnistuisi. Ensimmäiset pari kuukautta käytin paljon aikaa sen murehtimiseen, kunnes luotto kasvoi. Koliikin takia mun on monia kertoja tehnyt mieli lyödä tissit tiskiin ja luovuttaa. Imetys ja masuvaivat on vetäneet omat syömiset kovin minimiin, rintaraivarit on saaneet turhautumaan ja valvottujen öiden jälkeen mun on tehnyt mieli lykätä itkevä vauva pullon kanssa A:lle ja painua Peltorit päässä unille. Mutta tässä me ollaan yhä. Pian kolme kuukautta täysimetystä takana ja tilanteen ja mun toivomuksen mukaan yhdestä kolmeen kuukauteen edessä - myös julkisesti.

Mä en oo missään vaiheessa hävennyt imetystä ja oon tehny sen myös kylässä sen enempää ajattelematta, että mun tulisi poistua toiseen huoneeseen, mutta oonkin ihminen, jonka on suht helppo tehdä asioita muiden mielipiteistä huolimatta. Mä en myöskään oo ymmärtänyt, mikä ihme imetyksessä saa aikaan niin negatiiviset ajatukset. Tissi? Syövä vauva? Miksi tissit bikineissä on ok, mutta lisättäessä päälle vaatteita ja eteen vauvan pää, siitä tulee jotenkin kuvottavaa? On ihan loistavaa, miten jotku kaupat ja kauppakeskukset huolehtii rauhallisesta ja siististä imetysympäristöstä, mutta vain siitä syystä, ettei kaikilla onnistu julki-imetys hälinän takia tai se ei tunnu omalta. Meillä molemmat on olleet helppoja syötettäviä ja oon imettänyt kymmeniä kertoja syödessä, ruokaa odotellessa ja jopa samaan aikaan kauppakeskusta kiertäessä enkä oo peitellyt enempää, mitä lapset on vaatineet. Miksi olisin? Jos jotain häiritsee niin vittuako kyttää? Julki-imetyksiä nähdessä mä harvoin edes osaan sanoa kuka imettää ja kuka vaan pitää nukkuvaa lasta sylissä. Terin mielipide ei hetkauttaisi tippaakaan, ellen miettisi kuinka ennestään epävarmat imettäjät saattaa olla vielä vähän epävarmempia tämän jälkeen. Ei imetystä pitäisi mollata, siihen pitäisi kannustaa enemmän.

Julkisuustemppu tai ei, musta tää herra Niitti voisi tästä lähin keskittyä peittämään omat ateriansa huivilla, sillä mä en aio jatkossakaan piiloutua sovituskoppiin tai vessaan, koska mun tai mun lapseni ei tarvitse. Imetän siellä, missä on nälkä - häpeilemättä. Terille anteeksi muiden ilkeät sanat ja sille kuvan äidille, kiitos, älä lopeta toisten ahdasmielisyyden takia.

Näitä kuvia Teri Niitti sai Instagramissa yli 400 hashtagilla #PussiPäähänTeriNiitti». Niistä jokainen on kaunis.