KUN KOLIIKKI KULUTTAA KOKO KROPAN

Oon kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yrittänyt kirjoittaa ylös lauseita koliikista ja sen tuomista ajatuksista, jotta olisi jotain, jota julkaista, kun se kaikki on ohi. Pää ei kuitenkaan muodosta lauseita aiheesta, koska mieli on niin tyhjä. Oon tuntenut niin järjettömän paljon ja silti en mitään. En oo täysin varma muistanko edes miltä täysillä tunteminen tuntuu, kun tuntuu kuin koliikki olisi vienyt osan musta. Välillä tuntuu, ettei mua edes olisi. Olenkohan mä?

Skipattiin D-tipat, koitettiin Cuplatonia, haettiin Rela-tipat, tajuttiin vaihtaa Relan koliikkitippoihin, toivottiin kapalopussin toimivan, turvauduttiin vyöhyketerapiaan ja mä oon vetänyt ruokavalion minimiin. Olisin ollut valmis maksamaan tonnin siitä, että kaikki olisi jo ohi, mutta myös ollut liian väsynyt etsimään enää yhtään ratkaisua. Oon toivonut päivä päivän jälkeen, ettei ilta koskaan saavu.

Koliikki on ollut meillä, mutta mä oon ollut katkera siitä, miten toinen on voinut katsoa telkkaria yömyöhään ja naureskella sohvalla hauskoille jutuille ääneen. Ollut katkera siitä, miten toinen on kyennyt toivomaan tulevalta kesältä tai syksyltä jotain samalla, kun itse tekee kaikkensa, jotta jaksaisi poistua seuraavana päivänä edes lähimarkettiin ja kun on tuntunut mahdottomalta selvitä hengissä ensi viikkoon. Siitä, miten toinen on pystynyt nukkumaan tyytyväisenä ihan vieressä, vaikka pieni on huutanut hätäänsä kurkku suorana.

En hetkeäkään väittä, että miehellä olisi ollut helppoa, mutta ehkä vähän helpompaa, kun ei ole ollut kiinni vauvassa 24/7. Mä oon kantanut pienen koliikista syyllisyyttä ja ollut varma, että vika on mussa. Oon kokenut olevani huono äiti, kunnen saa hiljennettyä toista, vaikka tekisin kaikkeni. Esikoisen aikana kasvanut luotto omaan vanhemmuuteen rypistettiin ja heitettiin roskakoriin, yhtäkkiä en enää riittänytkään. Mä en ollut tarpeeksi hyvä. Lopulta uskoin, että muiden etsiessä syytä itkuun kysymyksiä kierrettiin ja kaarrettiin, jotta vastaus löytyisi musta. Että lopulta kaikki muutkin uskoi vian olevan kehittymättömän suoliston tai muun sijaan äidissä. Pienikin kitinä sai turhautumaan ja olon avuttomaksi. Vauvan kitistessä muiden ollessa paikalla tuntui kun kaikki mussa olisi huutanut  silminnähtävää syyllisyyttä, koska sehän mä olin. Syyllinen.

Oon ollut siinä pisteessä, kun oon itkenyt enemmän kuin aiemmat viisi vuotta yhteensä ja valittanut viikko tolkulla WhatsAppissa ihanille ihmisille, jotka on yrittänyt ymmärtää, vaikkei sitä tekisikään. Ollut siinä pisteessä, kun suihkussa käyminen viiden päivän välein oli jees ja kun ilman esikoista tarvitsin herätyskellon muistuttamaan syömisestä. Siinä pisteessä, kun oon lukenut tekstejä niistä, jotka on lapsensa menettäneet ja illalla puristanut vauvaa vielä vähän tiukemmin syliin. Oon koittanut ajatella, että jollain asiat on vielä vähän huonommin ja potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei sen ajattelu parantanutkaan omaa mieltä iltaisin, vaikka jossain oli joku, joka olisi maksanut saadakseen syliinsä pienen lohdutettavan.

Mä oon tuntenut, miltä tuntuu, kun ei ratkea enää yhtenkään suuntaan. Oon odottanut sitä hetkeä, kun kaikki on ohi, uskallan vetää henkeä ja itkeä vielä kerran kaiken sisältäni ulos. Oon sulkenut silmät pimeässä huoneessa ja hokenut mielessäni, ettei voi kestää enää kauaa. Oon lukittautunut vessaan, hokenut vittua ja hakannut seinää. Oon repinyt paperia pienen pieneksi silpuksi ja mennyt rappuun keskellä yötä, kun omasta kämpästä oli loppua neliöt kesken. Yön tunteina oon toivonut, ettei tämä pieni olisi koskaan saanut alkuaan ja sen nukahtaessa viimein syliin jatkanut omaa itkuani, kunnen voinut tajuta, miten pystyin hetki sitten ajattelemaan niin. Pelkäsin niin paljon, että karma is a bitch ja silmissä laukkasi kauhukuvat siitä, miten joku vie multa mulle maailman rakkaimman, pienen ihmeen pois.

Vauva oppi hymyilemään kahden viikon iässä ja ollut siitä asti meidän aamuaurinko, mutta joka ilta ja yö mä vain pelkäsin tän menevän rikki, sillä öisin huudettiin helposti viidestä seitsemään tuntia. Omat silmät olivat turvonneet kiinni kaikesta siitä itkusta, mun ja vauvan yöpuvut oli litimärkiä molempien kyynelistä enkä mä koskaan muistanut mihin aikaan tai miten nukahdettiin. Sitten tuli helmikuu. Yhtäkkiä tämä nukahti illalla ilman itkua, kunhan sai olla sylissä. Öisin herättiin muutaman kerran itkemään, mutta rauhoittuminen tapahtui kymmenen minuutin sisällä. Tuli maaliskuu ja meidän seitsemän tuntia yössä huutava vauva nukahtikin itsestään viereen aikansa jumppailtua. Öisin herättiin edelleen, mutta 95% kerroista nälkään, jolloin tissi toi lohdun. Maaliskuu jatkui ja pian tää samainen tyyppi löytyi nukkumasta makuuhuoneeseen raahatuissa vaunuissa ihan yksin. Mä en voinut uskoa kaikkea sitä todeksi enkä usko vieläkään ja tän "ääneen sanominen" tuntuu tappavalta näin kuukaudenkin jälkeen, koska pelko uusintakierroksesta kummittelee. Kel onni on, se onnen kätkeköön, lauletaan ja siltä musta on tuntunutkin.

Oon ollut kuin tietokone, joka akun loppumisesta ja sen irroittamisesta huolimatta on koittanut suorittaa toimintoja vajaavaisena. Nyt mua pelottaa mihin se kone enää kykenee, kun akutta käyttäminen on jättänyt niin suuret jäljet. Akku on jälleen paikoillaan, mutta sen täyteen lataaminen saattaa olla hyvin hidasta. En tiedä mistä vianmääristys tulee aloittaa tai mitä siihen vaaditaan, mutta kone korjaantuu kyllä.

Muille se on nyt ohi. Valituksen kuunteleminen, tsemppaaminen ja myötäeläminen on mennyttä. Allekirjoittaneella itku kaikuu korvissa, vessaan kuljetut askeleet tuntuu yössä raskailta ja pelkkä ajatus niistä itkunsekaisista hetkistä saa hengityksen yhä raskaaksi. Jokainen ilta pelottaa mua yhä ja joidenkin vähätellessä sitä pelkoa, tuskaa ja ahdistusta, mun tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään lohduttomasti. Julkisella paikalla kulkiessa kukaan ei osaa sanoa mun olevan se, joka on valvonut kaikki ne kuukaudet, mutta sisällä se tuntuu yhä. Siksi mä toivon, ettei kukaan tuttu tai tuntemattomampi kuvittele kaiken olevan ohi sormia napsauttamalla, sillä sitä se ei ole, vaikka onkin. Kun koliikki kuluttaa koko kropan, väsymys ei poistu hetkessä ja jokainen näiden seinien ulkopuolelle lähteminen vaatii paljon.

Mä tahdon kiittää ihan jokaista teistä, jotka ootte tavalla tai toisella kommentoineet. Te ootte jaksaneet tsempata Instagramissa kuva kuvan jälkeen, lähettäneet virtuaalihaleja Snapchatissa mun itkuvideoille, koittaneet parhaanne mukaan jakaa vinkkejä ja lähestyneet yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Yrittäneet uskotella mulle, että tästä selvitään. Tiedän, että lohduttaessa sanat on aika vähissä, mutta mulle jokainen yksittäinen sydänkin on merkannut paljon. Kiitos.

Vihdoin mulla on aikaa itkeä puhdasta itkua ilman sitä tuskaa. Vihdoin voin koittaa antaa anteeksi ja uskotella ilman uutta syyllisyyttä, ettei se oikeesti johtunut musta. Vihdoin on hetki opetella taas hengittämään ilman jatkuvaa kuristusta.

9 + 1 ASIAA, JOITA KOLIIKKILAPSEN ÄITI EI HALUA KUULLA

"Ei ole kokemusta, meillä kolme lasta eikä yksikään huutanut."

Interesting. Ja sä kerroit tän, koska...? Oisit nyt edes harmitellut, ettet osaa auttaa ja toivottanut vaikka tsemppejä. Ei mua kiinnosta muiden hyvät unet, ellen niistä erikseen kysy.

"Nuku, kun vauvakin nukkuu!"

Ai päivällä? Ai päiväunia nukkumattoman taaperon kanssa? Tuleeko nyt yllätyksenä, jos kerron sen olevan helpommin sanottu kuin tehty? Oliks tää niinku hauska, sarkasmilla varustettu vitsi? Tosi harvoin mä kyllä edes tunnen väsymystä päivällä, kun on niin paljon tekemistä.

"Se huutaa varmaan nälkää, kun hamuaa noin. Pitäisköhän vaikka syöttää se?"

Vajaassa kolmessa kuukaudessa oon kummasti oppinut tuntemaan tätä lasta ja tiedän, ettei se syö parin tunnin välein, vaikka jotku niin tekeekin. Been there, done that. Mä myös tiedän, että turha tissin tuputtaminen ilman kunnon nälkää tekee vain huonomman olon ja takaa puklut. Pitäisköhän sun vaikka tietää, että se hakee lohtua tissistä, joka tuo hetkellisesti hyvän olon?

"Mä saisin sen hiljenemään heti, koska osaan. Mun kanssa kukaan ei oo koskaan itkeny."

Okei, tää on jo surullisen hauska ja toisinpäin. Reilu parikymppinen, _lapseton_ jätkä tulee ja kertoo mulle ohjeita koliikkiin tai ylipäätään vanhemmuuteen? Voin kertoa teille, ettei ollut ehkä paras kommentti, kun mä itkin silmiä päästä ja halusin vaan soittaa jollekin ja itkeä puhelimeen, muttei siinä olisi ollut järkeä, kun vauvakin huusi neljättä tuntia. Osu ja uppos. Oli mun äitiyteni paskoista paskin paska mutsi -fiilis, mut hei, peukku sulle siitä, että osaat.

"Liian selvät rutiinit ei oo hyväksi, kun niihin tottuu liikaa."

Ja homman nimi on ihan taatusti se, että me eletään, miten tällä hetkellä parhaalta tuntuu. Voi olla helppoa lähtee pitkien päiväunien sijaan jonnekin, mut tuuppa sä hoitamaan sit ilta yliväsyneen koliikin kanssa.

"Älä anna sen nukkua tuntien päiväunia!"

Aivan. Oishan se nyt ihan saatanan mukavaa, että koliikin lisäks täällä huudettais myös yliväsymystä, koska päivällä on nukuttu vaan muutamat max 30min unet. Mä en ainakaan edes keksimällä keksi tapaa nukuttaa pirtee lapsi, joten kyllä me ollaan 99% illoista valvottu siihen tappiin asti, että vauva on ilmoittanut väsymyksestä.

"Ei ole järkeä nukuttaa lasta yksin vaunuihin. Lapsi tarvitsee läheisyyttä, ei hylkäämistä yksin ulos.  -- Ulkoilla voi liinassa ja repussakin."

Sä todellakin olisit tätä mieltä vielä silloinkin, kun lapsi nukkuu sisällä korkeintaan puolen tunnin pätkiä nostamalla tuttia jatkuvasti takaisin suuhun, mutta laskemalla yksin vaunuihin nukahtaa heti ja nukkuu kahdesta viiteen tuntia? Siinä liinassako mä nukutan sitä neljä tuntia kulkemalla ympäriinsä, kun samalla voin käyttää ajan hyväksi ja touhuta esikoisen kanssa ihan kaksin?

"Tiedän kyllä mitä koliikki todella on. Mummini naapurin serkulla oli koliikki."

Mäkin tiesin. Lapsi itkee, se on raskasta eikä kellään oo kivaa. Sitä todellisuutta ei silti tiedä ennen kun on oikeesti istunu ne viikot siinä sängyn reunalla tai kulkenut ympäri kämppää. Ei ennen kun oot kuunnellu tunteja ja taas tunteja sitä huutoa ja toisen hätää.

"Se on vaan vaihe / Se loppuu kolmen kuukauden kohdalla."

Varmaan hyvällä tarkoitettu, vaikkakin perseestä. Tosi lohduttavaa, kunnei kukaan voi oikeasti tietää, milloin se loppuu ja miten pitkä vaihe on kyseessä. Tietenkin tilanne menee ohi ennemmin tai myöhemmin, muttei se sillä hetkellä lohduta hetkeäkään, kun tuntuu, että seuraavat viisi vuotta tulee istumaan yöt sängyssä ja heijaa pientä sylissä, kunnes havahtuu, kun oma pää kopsahtaa seinään. Tai kun alkaa tuntua siltä, että kaiken kantamisen, heijailun ja hartiakivun jälkeen näyttää Notre Damen kellonsoittajalta.

+ 2-vuotiaan suusta kuultu "Äiti, kannattaiskohan sun mennä nukkumaan?" -lause.

N o . W o r d s . N e e d e d .

Sannia lainatakseni että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua. Nii, että oliks sulla sit muuta?

LOVE TO DREAM - KOHTI PAREMPIA UNIA

*Postauksessa esiintyvä tuote on saatu blogin kautta lahjaksi. En hyödy linkkien klikkailusta rahallisesti.

Instagramissa jo aiemmin tällä viikolla mainitsinkin, miten kiitollinen oon siitä, että blogin myötä oon saanut tutustua enemmän tai vähemmän teihin. Uusien ihmisten lisäksi oon saanut tehdä kivoja ja hyödyllisiä yhteistöitä, ja vaikkei tää sellainen ookaan niin mun on ihan pakko kertoa teille yhdestä jutusta. 

Sain viime viikolla Ja pahimpia on illat -postauksen jälkeen sähköpostia seuraajalta ja tämä kertoi edustavansa Baba Express yritystä ja verkkokauppaa», joka maahantuo Love to Dream kapalopusseja». Luettuaan kyseisen postauksen ihana Heidi tahtoi yrittää auttaa ja tarjosi meille kapalopussia veloituksetta ilman, että olisin velvollinen sanomaan sanaa asiaan liittyen. Vauva oli toisinaan rauhoittunut peittomyttykapaloon, mutta huonolla peitolla ja mun ei-niin-hyvällä osaamisella tää sai riuhdottua aina vähintään toisen käden vapaaksi, joten päätin antaa lähinnä pakkopaitaa muistuttavalle pussukalle mahdollisuuden.

Ja tiedättekö, se auttaa! Vauva on nukkunut nyt neljä yötä pussissa ja se todella auttaa. Yllätyin siitä, että pakkopaitaisuuden sijaan pussi on hirvittävän joustava ja pituutensa ansiosta jaloille jää runsaasti tilaa potkia. Tavallisesti pieni yrittää iltaisin syödä, mutta syöminen on masuvaivoja, nipistelyä, huitomista ja itsensä ylemmäs potkimista ponnistaen mun reisistä. Syömisen jälkeen onkin alkanut tunteja ja tunteja kestävä, korvia raastava ja sydäntä repivä huuto.

Heti ensimmäisenä iltana yllätyin siitä, että bebe söi ilman pienintäkään sähellystä, mutta vielä hullumpaa oli, että siihen se jäi. Ilman huutoa, ilman syliä. Eilinen olikin taas poikkeus, muttei läheskään yhtä paha, mitä oikeat koliikki-illat. Syy saattaa sitä paitsi olla tiistaina saadun Rotateq-rokotteen tai ainakin luulen sivuoireiden olevan täällä. Mukavan pussin ja luonnollisen asennon ansiosta vauva on kuitenkin nukkunut yönsä rauhallisesti, ja jokainen 8 - 16 tunnin yö on mennyt yhdellä - kolmella syötöllä. Kop, kopkopkop, kop. Kesti tää sitten nää neljä yötä tai seuraavan neljän viikon yöt niin tällä hetkellä ainakin liputan pussin puolesta, joten vielä kerran iso kiitos!

JA PAHIMPIA ON ILLAT

Ei aamut, vaikka se joku biisi niin väittääkin. Aamut on parhaita ja tuskaisen yön jälkeen on ihana nähdä se valoittava hymy, koska koko illan on pelännyt toisen menevän rikki - alan jopa toivomaan, ettei ilta ja yö koittaisi koskaan, sillä se on kai täällä: Ystävämme koliikki. Mä en oo vielä ehtinyt tutustumaan aiheeseen, mutta sitä mieltä oli meidän lokakuisten ryhmä, joka eilen illalla sai ei-niin-mukavan ääniviestin WhatsAppissa. Samainen viesti tekisi mieli kuunnelluttaa jokaiselle, joka vielä uskaltaa mun kuulleni tokaista "Eihän se yöllä mitään itke, ku nytki nukkuu niin rauhallisesti, ettäh!". 2,5 tunnin sian tappo kiljunnan jälkeen mulla ei ole muistikuvaa siitä, että oltaisiin käyty nukkumaan ja se on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Oikeastaan mä jopa luulin, että iltahuudot on meille ihan uusi juttu, mutta tänään havahduin siihen, että sitähän on ollut jo ekoista viikoista asti. Nyt vain aiempaa pahempana, kun huuto alkaa lähes päivittäin 21 - 23 ja päättyy 00 - 04, ja toisinaan on niitä hetkiä, ettei mikään auta, kuten viime yönä, ja välillä taas pelkkä istuen heijaaminen tuo helpotuksen. Blogi on tällä hetkellä vähän mitä on, sillä esikoisen päiväunettomuuden takia mun oma aikani alkaa tämän nukahdettua ja Facebookin ja Instagramin ilmoitusten, kommenttien ja viestien jälkeen alkaakin usein vauvan aika. Pian kahden viikon takaiset neuvolakuulumiset on yhä näpyttämättä ja vinkki taaperon joulukalenteriin kertomatta, vaikka kohta on avattu jo puolet luukuista. Ehkä itkut ja blogi vielä tästä? Tai niin mä ainakin toivon.