NYSSE TULLOO! (MILTÄ NÄYTTI SOMESYNNYTYS)

Ensimmäisestä synnytyksestä päivitin meidän Facebookin odotusryhmään, mutta neljässä vuodessa oon unohtanut ihan täysin, mitä sinne jaoin. Toisen kohdalla kirjoitin postauksen omista kommenteistani» ja musta sitä on ollut huvittava lukea myöhemminkin. Tästä kolmannesta perustin WhatsAppiin Nysse tulloo! -ryhmän, jossa oli keskimmäisen odotusryhmäläisiä sekä neljä muuta tärkeää tyyppiä. En luota siihen, etteikö viestiketju joskus häviäisiä, joten jaan sen jälleen tänne talteen ja nysse tulloo... Oikean synnytyskertomuksen voit lukea täältä».

Kello 22:23 - Veikkaan, et nää supistukset menee ohi kunhan meen nukkumaan, mut nyt varotin ekaa kertaa äitiä, et sattuuuuuuuuuu. *Apina kädet silmillä*

Kello 22:24 - En vaan ehi nukkumaan, koska Candy Crushin kuuden tunnin rajattomat elämät... *Silmiä pyörittelevä emoji*

Kello 22:49 - Jaaha, sit loppu Candy Crushi. Jos sitä kellottais muutamat supparit viel.

Kello 22:52 - Paitsi, etten taida jaksaa ku välit tuntuu ikuisuudelta. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 22:53 - Veikkaisin jotain 4 - 8 min välejä.

Kello 23:12 - Nyt lähen nukkuu. *Apina kädet suun edessä ja alla oleva kuva*

Kello 23:57 - Jos täs nyt saa enää unta. *Tuskainen emoji*

Kello 23:59 - Supistaa ihan vitusti. 

Kello 00:01 - Aika samat välit varmaan mitä tos kuvassa. Jos ei mee ohi ni ei tuu nukkumisesta mitään.

Kello 00:01 - Lonkka sattttttuuuuuuu.

Kello 00:04 - Ei oo onneks. *Naureskeleva emoji*  Äiti asuu Turussa ja ajaa niinku Cruella De Vil, jos täytyy. Se tulee nopeesti kaupungin läpi.

Kuva netistä, osoitetta en enää löydä.

Kello 00:07 - Ajattelin viel koittaa nukkumista, mut naurattaa toi Cruella-kuva ku se on oikeesti ihan äiti. *xD*  Nään liian hyvin mielikuvan siitä, ku se puikkelehtii autonsa kaa.

Kello 00:27 - Mä saatan koht pakata kassin, kunnei tää nukkuminen nyt ihan onnistu.

Kello 00:28 - Just ku aattelen, et taitaa helpottaa ni tuleeki uus. *Irvistävä emoji*

Kello 00:30 - En kyl haluis turhaan mennä käymään. *Vittuuntunut emoji*

Kello 00:32 - Must kyl tuntuu, et nää välit pitenee. En oo kellotellu.

Kello 00:41 - Ekaa kertaa muaki jännittää. *Apina kädet silmillä*

Kello 00:43 - Mä just mietin, et täytyyks soittaa äitille.

Kello 00:44 - Verta.

Kello 00:44 - Soitan.

Kello 00:44 - Nyt.

Kello 00:57 - Niin kauhee paine, etten jää soittelee ees synnäril just nyt. Soitan matkalla.

Kello 01:00 - Tuskahiki.

Kello 01:00 - Pakko tulla ulos.

Kello 01:05 - Menos.

Kello 01:06 - Must tuntuu, ettei tää synnytys oo ees käynnis. *Vedet silmissä naurava emoji*

Kello 01:06 - Ei oo supistellu sen jälkeen ku aloin vuotaa.

Kello 01:06 - Kai.

Kello 01:08 - Ensin tippu vaan yks tippa lattial ja sit alko valuu kunnol. Sisäreidet ihan veriset. *Irvistävä emoji*

Kello 01:10 - Supistukset jatkuuuuuuu.

Kello 01:11 - A:ta jännittää. *Vedet silmissä naurava emoji*

Kello 01:11 - Ei kuulemma pysy paikoillaan.

Kello 01:14 - Synnäril.

Kello 01:18 - Kusin housuun tai tuli vedet.

Kello 01:24 - 3cm auki.

Kello 01:28 - *Vilkuttavat kädet ja alla oleva kuva*

Kello 01:34 - En ehkä haluu synnyttää. *Vedet silmissä naurava emoji*

Kello 01:35 - Ja tää makaaminen on helvetistä, ku liikkuminen auttais kipuun. Oon siis käyrillä.

Kello 01:41 - Mua jännittää vieläki sukupuoli.... *Vedet silmissä naurava emoji* Ja kuin kalju on!!!

Kello 01:41 - Koska oon varma kaljust.

Kello 01:45 - Siis oon niin varma, et syntyy vasta klo 10 - 12. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 01:53 - Haluun jo saliin. Tai kävelee käytävälle.

Kello 01:59 - Kätilö tulee koht hakee ja päästään saliin.

Kello 02:03 - Stressipalloki muuttunu ihan löysäks. *Naureskeleva emoji*

Kello 02:20 - Salis.

Kello 02:33 - Tunti sit ollu 3cm.

Kello 02:34 - Niin kauhee paine, et vaikee seistä suoras.

Kello 02:35 - Geelityyny ja stressipallo. *OK hand emoji*

Kello 22:35 - Kyykkäilen ku auttaa. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 02:45 - En usko, et syntyy ennen aamuu.

Kello 02:47 - Supistusten välit ehkä lyhenee.

Kello 03:00 - Pyörryttää ihan helvetisti. *Tuskainen emoji*

Kello 03:08 - Nää anturit tippuu vähän välii ku liikun supistusten aikaan. *Silmiään pyörittelevä emoji*

Kello 03:50 - Kuljin hetken käytävällä ja nyt taas käyrillä. En tiiä onks tääl niin huono ilma, et heti saliin tullessa alkaa pyörryttää. Langattomat anturit ei toimi ni joudun olee johdois.

Kello 04:42 - Nyt oon ihan jäässä. *Irvistävä emoji* Torkuin 30min, mut heräilin supistuksiin.

Kello 04:47 - Must niin tuntuu, ettei tää etene mihinkään.

Kello 04:53 - 7cm auki.

Kello 04:55 - Kalvorakko tuntuu viel ni aiempi vesi kuulemma tuli varmaan ylempää. Pää painaa "hyvin". *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 05:17 - *Alla oleva kuva vastauksena kysymykseen "Mikä meininki!?"*

Kello 05:21 - Kunnes supistaaaaaaaaaaa. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 05:42 - Pitäis varmaan taas välillä nousta. Ei vaan jaksais, ku 22h hereillä. *Irvistävä emoji*

Kello 06:13 - *<3* Reilu tunti sit se 7cm, sen jälkeen ei oo katottu. Etenis varmaan nopeemmin, jos liikkuisin sängyn vieressä, mut käyrien anturit ei pysy yhtään mukana... Pelkällä geelityynyllä ja stressipallolla pärjänny tähän asti.

Kello 07:24 - Veikkaan (taas), ettei oo ees edenny. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 07:42 - Nyt alkaa tuntuu niin, et jalat alkaa pikkuhiljaa tärisee. *Apina kädet silmillä*

Kello 07:46 - Kätilöki vaihtu. Tää seisoskelee huonees turhaankin ja kannustaa. Kävin vessassa ni hävis sil aikaa, mut sammutti ton käyrän koneen. Se toinen odotti, et käyn ja laitto heti takas. Yhtään kannustusta ei kuulunu.

Kello 07:47 - Mulla ei oo kokemusta puudutteista. *Tuskaillen naureskeleva emoji* Ja pelkään neuloja niin paljon, et mielummin synnytän luomuna. *xD*

Kello 08:08 - Kivunlievityksenä geelityyny ja stressipallo. En pysty kirhottaa. *Vedet silmissä naureskeleva emoji*

Kello 08:09 - Äsken turki ja 8cm. Auki.

Kello 08:09 - Reunat väistyy jos vähänki ponnistaa.

Kello 08:09 - Sattuu.

Kello 08:09 - Aijai.

Kello 08:12 - Ja taaaaaas.

Kello 08:20 - Sattuu ihan helvetisti, mut en silti tajuu miten tää käy näin helposti. Ei oo tarvinnu edes ajatella, et pitäiskö sittenki ottaa epiduraali tms.

Kello 08:22 - Joo alkaa tuntuu, et joka reikä painaa. *Vedet silmissä naureskeleva emoji*

Kello 08:35 - Koht ehkä ponnistaa.

Kello 08:38 - A kirjotti vikan sanan (ponnistaa).

Kello 08:38 - Ja toinki viestin.

Kello 08:38 - Ja tämänki.

Kello 08:52 - Nysse o kokonaa auki!

Kello 09:10 - Sielt se tipahti!

Kello 12:15 - Neiti voi hyvin. *<3* 3,6kg ja 51cm, pää 35cm.

LUOMUSTI (SYNNYTYSKERTOMUS)

Yksi ihan tavallinen sunnuntai, 39. raskausviikko oli tullut täyteen ja raskausviikko 40 alkanut. Olin päivittänyt Instagramiin kuvan vatsasta ja toivonut, että tyttö olisi täsmällinen ja nähtäisiin viikon kuluttua, vaikka oma veikkaukseni oli 40+6. Olin jo reilu viikon ajan pyrkinyt liikkumaan 27 viikon supistelujen jälkeen. Toiveissa ei ollut synnytyksen käynnistyminen, mutta toivoin liikkumisen helpottavan sen kulkua, kun hetki olisi käsillä. Käveltiin koko perheen voimin läheiseen kauppaan ja poikkeuksellisesti jo viiden minuutin kuluttua mulla oli sellainen olo, että kävelylle lähteminen oli todella suuri virhe. Paine oli ihan järjetön, mutten lopulta antanut sen haitata, sillä tiesin, että niillä kivuilla paikkojen olisi jo kypsyttävä. Kaupan jälkeen kierrettiin leikkiketän kautta kotiin ja Pokémon GO:n mukaan matkaa tuli yhteensä reilun kolmen kilometrin verran. Loppupäivästä en muista sen tarkemmin, sillä tää todella oli ihan tavallinen sunnuntai. 

Iltatoimien aikaan pienet supistelut alkoivat ja niiden aikana sain nojailla työtasoon lantiota keinutellen, mutta pystyin kuitenkin toimimaan ihan normaalisti. Noin 20:30 pojat olivat sängyssä ja mä lösähdin sohvalle. Supistus, supistus, supistus. Pelasin Candy Crushia saaden kahden tunnin rajattomat elämät ja supistuksen tultua jouduin keskeyttämään pelin hetkeksi. Niitä tuli silloin tällöin suht lyhyellä välillä, mutten jaksanut kiinnittää sen enempää huomiota kuluvaan aikaan ja jatkoin pelaamista. Kello 22:23 päivitin WhatsAppissa perustettuun synnytysryhmään veikkaavani supistusten menevän vielä ohi, mutta kerroin myös varoittaneeni äitiä ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa. Kymmentä vaille yksitoista ne rajattomat elämät loppuivat ja päätin kellottaa muutaman supistuksen ennen kuin siirtyisin sohvalta sänkyyn. 23:12 lähetin kellottelusta kuvan ryhmään ja totesin lähteväni nukkumaan, mutta 40 minuuttia myöhemmin olin yhä hereillä.

Puoli yhdeltä oon ensimmäisen kerran harkinnut kassin loppuun pakkaamista ja varttia vaille miettinyt äidille soittamista nousten samalla käymään vessassa. Palasin takaisin makuuhuoneeseen aloittaakseni pakkaamisen ja minuuttia myöhemmin viestiketjusta löytyy viestit "Verta. Soitan. Nyt." Yhden aikoihin kassi oli pakattu ja odottelin äiti ulkona tuskahiessä paineen ollessa niin suuri, etten kyennyt sillä hetkellä soittamaan synnärille. Äidin tultua oltiin yhdeksässä minuutissa ajettu hiljaisen kaupungin läpi sairaalan parkkihalliin. Sairaalan ovi oli lukossa ja ovikelloa soittaessa tunsin kuinka jotakin holahti housuun. 

Meidät otettiin vastaan ja saateltiin verhon taakse, jossa vaihdoin ylle sairaalavaatteet ja pääsin käyrille. Vähän ennen puolta kahta sisätutkimus oli ohi ja kohdunsuun todettu olevan auki kolmen sentin verran. Käyrillä paikoillaan makaaminen kipujen kanssa oli tuskaista ja 20 yli kaksi päästiin vihdoin saliin, jossa aloin saamaan helpotusta kipuun liikunnasta ja lämmitettävästä geelityynystä. Kätilö oli ihan kiva, mutta mua turhautti todella paljon olla jatkuvasti kiinni käyrällä, johon tää oli kiinnittämässä mua takaisin heti, kun oli syystä X pyytänyt päästä hetkeksi irti. Kuljin muutaman kerran sairaalan käytävää edestakaisin, mikä oli huomattavasti helpompaa kuin liikkuminen johdollisten antureiden kanssa, sillä supistuksen tullen oli vaikea seistä suorassa ja anturit kolahtivat lattiaan joka kerta, kun kumarruin. 2,5 tuntia saliin pääsemisen jälkeen musta tuntui, ettei synnytys etenisi mihinkään, mutta sisätutkimus kertoi toista, sillä ennen viittä kohdunsuun tilanne oli seitsemän senttiä.

Puoli kahdeksan jälkeen kipu alkoi olla niin tuntuvaa, että jalat tärisi jokaisen supistuksen aikana. Yövuoro oli vaihtunut aamuvuoroon ja ihan kivan kätilön tilalle tullut supermukava kätilö, joka antoi olla myös ilman käyrällä olemista ja joka seisoskeli salissa höpöttelemässä turhia. Mä olin jo raskausaikana pelännyt millaisen kätilön saan synnytykseen, koska koin opiskelijan tuella ja kannustuksella olleen viimeksi niin suuri vaikutus siihen, kuinka pärjäsin» ja niin oli tälläkin kertaa. Ensimmäiset "Sä pärjäät tosi hienosti" -kannustukset sain aamuvuoron kätilöltä ja ne lauseet antoivat ihan hulluna voimia kestää geelityynyn ja stressipallon avulla seuraavatkin hetket.

Kahdeksan aikaan tsekattiin taas tilanne ja vaikka mä luulin homman jumittavan paikoillaan, kohdunsuu oli kahdeksan senttiä auki ja reuna väistyi, jos ponnisti vähänkin. Ensimmäistä kertaa synnytyksen aikana mietin, että nyt sattuu ja ihan helvetisti, mutta missään vaiheessa mun ei tarvinnut edes harkita muun kuin luonnollisen kivunlievityksen käyttämistä. Takana oleva paine alkoi siirtyä enemmän eteen ja puoli yhdeksän aikaan alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen, että ponnistusvaihe olisi pian edessä. 8:35 aloin kirjoittamaan synnytysryhmään viestiä, joka katkesi kahden sanan jälkeen. Sain kirjoitettua vain "Koht ehkä (ponnistaa sanan kirjoitti A)", jonka jälkeen kipu oli yhtäkkiä niin järjetön, etten mä kyennyt enää päivittämään mitään, vaan A hoiti sen siitä eteenpäin parin viestin verran, kuten 8:52: Nysse o kokonaa auki! Vaikka keskityin synnytykseen, mulle oli tosi tärkeetä saada päivittää tilannetta ryhmään, koska tiesin miten vahvasti porukka eläytyisi.

Ponnistusvaihe tuntui ikuisuudelta, sillä supistusten välit oli tälläkin kerralla pitkiä, noin neljän minuutin mittaisia. Tästä johtuen ponnistusvaihe kesti 12 minuuttia, mutta kello 09:07 meille syntyi täydellinen tyttö tuuhealla, tummalla tukalla varustettuna mitoin 3 662 grammaa ja 51 senttiä. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 12,5 tuntia, mikä oli pisin kaikista kolmesta synnytyksestä. Ellen olisi valvonut noin 26 tuntia ja ollut syömättä 16 tuntia, olisi mulla varmasti ollut enemmän energiaa tehdä asioita nopeamman avautumisen eteen.

Mun oma kunto romahti aika pian synnytyksen jälkeen ja vietettiin salissa lähes viisi tuntia. Kohtu ei enää jaksanut supistella, joten sain Cytotecin tyhjentämään kohtua ja istukka jouduttiin vetämään ulos. Hemoglobiini oli jotain 80 ja 90 välillä, verenpaine oli alimmillaan 91/33, sain sitä nostavaa lääkettä ja lisäksi kanyylin kautta meni jotain muutakin. Hoitajia kävi huoneessa ja seisoi vieressä, mutta ainoat muistikuvat hetkistä on ne, kuinka kätilö kehotti pitämään silmät koko ajan auki ja miten mua runnottiin, jotta kaikki hyytymät saatiin ulos. Silmät muljahteli päässä, itkin ja sain ihmeellisiä tärinäkohtauksia, joissa tärisin nilkoista alaleukaan asti.  Lopullinen vuoto oli lähes 1,5 litraa joten osastolle päästessä sain pari pussia verta. Inhottavista ja ahdistavista jälkijutuista huolimatta itse synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis ja mä oon niin ylpeä, että musta oli siihen vielä kerran. Luomusti. Ja kun mä nyt kymmenen päivää myöhemmin luen viestejä ja katsoin kuvia ryhmästä, hymyilen tyhmänä ja pyyhin muutaman kyyneleen. Niin paljon turhia pelkoja. Niin täydellinen ensitapaaminen ja sitä edeltävät tunnit.

SANO SE ÄÄNEEN - ASIAT, JOISTA EI PUHUTA SYNNYTYKSEN JÄLKEEN

Monna treenaa -blogin Monna» heitti tammikuussa (upsss..) kommenttia, ja ehdotti, että kirjoittaisin synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei välttämättä tule puhuttua niin paljoa. Postaus on ollut luonnoksissa siitä asti, mutta nyt kun oon kirjoitellut useampia postauksia valmiiksi, päätin ryhtyä myös tähän. Kertoa asioista, joista neuvoloissakin pysytään hiljaa, koska odottavat äidit saattaa kokea kerrotut asiat pelotteluna ja tunnelman pilaamisena. Mä en tahdo pelotella enkä pilata tunnelmaa vaan kertoa faktat faktoina. Sanoa ne ääneen. Monnan oman Miksi näistä asioista ei puhuta? -postauksen voit lukea täältä».

1) Vessassa käyminen

Aika pian synnytyksen jälkeen, jo ennen osastolle pääsyä, synnytyksen hoitanut kätilö kehottaa menemään vessaan ja vaatii tästä raporttia - niin ainakin mun kohdalla jo kahdesti. Mulla ei ole ollut tän suhteen ongelmia, mutta aina pissaaminen ei onnistu ja tällöin voidaan joutua katetroimaan. Kivutonta vessassa käyminen ei kuitenkaan ole, vaan ensimmäisellä kerralla kirvely oli helvetillistä ja vielä viikkojenkin päästä mun oli helpotettava pissalla käymistä suihkuttelemalla samalla alapäätä käsisuihkulla. Se ei poistanut kirvelyä, mutta teki toimituksesta helpompaa ja pärjäilin puremalla hampaita yhteen. Musta tätä on kuitenkin turha jännittää etukäteen, sillä toisen kohdalla en tarvinnut käsisuihkua missään vaiheessa, vaikka repeämät oli ensimmäistä kertaa pahemmat. Vatsantoiminnan kanssakaan en muista olleen ongelmia, mutta varauduin siihen ja söin kuivattuja luumuja ennaltaehkäisevästi. Kun synnytyksessä on tuntunut siltä, että berberistä on puskemassa vesimeloni, saattaa ulostaminen tuntua vähän omituiselta synnytyksen jälkeen.

2) Jälkivuoto ja -supistukset

Jälkivuodon määrä ja kesto on tosi yksilöllistä. Esikoisesta kuljin pitkään sairaalan ylisuurissa vaippasiteissä ja vessareissujen aikaan WC-pönttö näytti teurastamolta. Toisen kohdalla pääsin paljon helpommalla, jälkivuoto oli niukempaa kuin tavalliset kuukautiset ja mä vain odotin, milloin homma räjähtää käsiin - tai housuihin. Synnytyksestä oli vain vuorokausi, kun vaihdoin vaippojen tilalle ihan tavallisen kuukautissiteen. Jälkisupistukset puolestaan on niitä, joita mä myönnän pelkääväni itsekin. Supistukset siis saattaa jatkua vielä synnytyksen jälkeen ja esikoisen kohdalla nää on usein tosi iisejä, mutta pahenee lapsi lapselta. Toisen kohdalla kipu tuntui järjettömältä ja vähän väliä rimpauttelin kelloa pyytäen hoitajia tuomaan lisää särkylääkettä. Luomusynnytyksestä huolimatta tunsin jälkisupistukset paljon kipeämmin kuin itse synnytyssupistukset. Pahimpia jälkisupistukset olivat imetyksen aikana ja toisen kanssa niitä kesti tuskalliset neljä päivää.

3) Muut kivut

Tääkin mulla rajoittuu vain ensimmäiseen kokemukseen, mutta silloin mä en istunut lähemmäs kuukauteen kunnolla. Istuin aina hitaasti ihan reunalle, varovasti hivuttauduin paremmin ja ylös pääseminen oli työn takana. Kävely sentään onnistui, vaikka sekin oli hidasta ja varovaista. Jokainen yskäisy ja aivastus tuntui koko kropassa. Kivut ei kuitenkaan ole välttämättömiä, sillä toisella kerralla istuin heti synnytyksen jälkeen ilman pienintäkään ongelmaa ja pientä huimausta lukuun ottamatta olisin ollut saman vuorokauden aikana valmis vaikka lenkille.

4) Negatiiviset tunteet imetyksen aikana

D-MER on lyhenne sanoista Dysphoric Milk Ejection Reflex. D-MER on hormonien kontrolloiva reflexi, joka aiheuttaa imettävälle äidille negatiivisia tunteita imetykseen liittyen. Mä oon rakastanut imetystä kummallakin kerralla, mutta toisella kertaa mulle tuli toisinaan ihan suunnaton ärsytys vauvaa ja imetystä kohtaan. Sillä hetkellä kävi mielessä, että minkä ihmeen takia oon ikinä ryhtynyt imettämään ja seuraavan minuutin kuluttua olin vain hämmentynyt siitä, miten saatoin ajatella niin. Enemmän D-MER:istä löytyy täältä».

5) Maito ei nouse heti, mutta se riittää

Ensimmäisellä kerralla maito nousi heti sairaalassa, mutta toisella kertaa se nousi kunnolla vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, kun me oltiin oltu jo reilu vuorokausi kotona. Moni ajattelee, ettei maito riitä ja päättää heti siirtyä lisämaitoon, mutta vuorokauden ikäisen vauvan vatsa on vain viinirypäleen kokoinen ja täyttyy 5 - 7 millilitrasta. Kahden vuorokauden ikäisen vauvan mansikan kokoinen vatsa puolestaan täyttyy 22 - 27 millilitrasta. Vaikka rinnat tuntuvat täysin tyhjiltä eikä maitoa tule välttämättä edes puristamalla, vastasyntyneen imuteho on usein niin suuri, että tämä saa kyllä tarvitsemansa. Tää on yksi niistä syistä, miksi toivon mahdollisimman nopeaa kotiutumista. Mä uskon, että tutussa ja kotoisassa ympäristössä maitokin nousee herkemmin mitä sairaalaympäristössä. Maidonnousua voi helposti edistää myös pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa.

6) Maidonnousukin sattuu

Mä oon ollut onnellisessa asemassa sen suhteen, että itse imetys ei ole kummallakaan kerralla sattunut, vaikka oon kuullut paljon juttua siitäkin. Täysin kivutta en oo kuitenkaan päässyt, sillä maidonnousu on ollut kivuliasta molemmilla kerroilla eikä pelkästään heti synnytyksen jälkeen vaan myös myöhemmin. Tavallista pidemmät imetysvälit tuntuu heti ja välillä on pitäny puristella liiemmät maidot pois, jotta pieninkin hipaisu tisseihin ei ole saanut niissä tuntumaan siltä, että vesi-ilmapalloa tökätään neulalla kohtalokkain seurauksin.

Hyytelövatsa kaksi päivää synnytyksestä, jälkivuoto, jälkisupistukset, tyhjät tissit. Fakta.

7) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jatkuvasti iholla roikkuva vauva ehkä jopa ärsyttää, mutta sen kestäminen kannattaa, jos toivoo imetyksen jatkuvan. Mä oon molempien kanssa luullut  kymmeniä kertoja, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta oon ollut väärässä. Jos saan kokea imetyksen vielä kolmannen kerran niin tää on asia, jonka toivon itsekin muistavani.

8) Kroppa tuntuu vieraalta

Vaikka moni rakastaa raskausvatsaansa ja saattaa tykätä muuttuneesta kehostaan jopa enemmän kuin ennen, kaipuu entiseen voi iskeä. Mä tykkään mahastani, mutta etenkin viime viikkojen aikana oon alkanut jo kaipaamaan sitä, että vaatteet sopii päälle. Nyt tuntuu siltä, että mun kehoni omistaa joku muu ja kaipaan jo omaa vapautta sen suhteen. Synnytyksen jälkeen olo on vapautuneempi eikä suihkuverho hyökkää enää uhkaavasti kimppuun, mutta kroppa tuntuu yhä vieraalta. Mun keho on vetänyt ihan uskomattoman 53 kiloa -> 70 kiloa -> 55 kiloa -> 67 kiloa -> 52 kiloa -> tämän hetken paino -rundin neljässä vuodessa ja se on pystynyt ihmeisiin. Mahasta löytyy toistaiseksi huikeat kaksi, noin sentin mittaista raskausarpea aiempien raskauksien jäljiltä ja vaikka oon lähtenyt synnäriltä hyytelövatsani kanssa, on kaikki vanhat vaatteet sujahtaneet heittämällä päälle parin kuukauden sisällä. Entiset mitat ei kuitenkaan tarkoita entistä kroppaa eikä muutokset välttämättä näy vieraan silmissä, mutta jokainen tuntee oman kehonsa parhaiten ja näkee ja tuntee pienimmätkin erot. Muut on aina nähneet mussa sen huippupalautujan, vaikka mulle mä en ole ollut vielä mä. Tiedän, että etenkin tän asian kanssa mulla tulee olemaan paljon työstämistä, mutta koitan antaa ajatuksille aikaa ja totutella niihin muutoksiin, jotka kolmas raskaus jättää jälkeensä. Tahtoisin vielä joku päivä katsoa ihaillen peiliin ja todeta, että vitsi, mulla on kolme lasta ja näytän silti tältä! Iltalehdet täyttyy usein niistä "Tältä synnytyksen jälkeen oikeasti näyttää" -otsikoista ja äideistä hyytelövatsoineen. Ja se on usein fakta. Siltä usein näyttääkin. Ihan yhtä faktaa on se, ettei se vatsa jää kaikille roikkumaan, vaan toiset (kuten vaikka mä) palautuu helpommin. Myös se on fakta.

9) Arvet eivät rajoitu raskausaikaan

Mun viralliset raskausarvet rajoittuvat peppuun ja niihin äsken mainittuun kahteen, noin sentin mittaiseen arpeen alavatsalla. Moni odottaa arpia kauhulla ja huokaiseen synnytyksen jälkeen selvinneensä, vaikka niitä voi ilmetä ihan kuten tavallisestikin ei-raskaana. Suurimmat arvet mulle ilmestyi vasta synnytyksen jälkeisenä parina päivänä, kun maito nousi vauhdilla ja jo raskausaikana monta kokoa kasvaneet rinnat kasvoivat vielä entisestään. Mitä täydemmät tissit olivat, sitä pidemmälle arvet loistivat. Nyt kolme vuotta myöhemmin ne on niin haalenneet, etten osaa enää edes kiinnittää huomiota, en oikeastaan edes tiedä onko niitä lainkaan näkyvillä. Älä siis järkyty, jos joku kerta bongaat arvokkaita imetysarpia.

10) Olet pian kalju

Okei, ehkä vähän liioiteltua, mutta joskus musta tuntuu siltä. Neljän vuoden katkeamaton raskaus - imetys - raskaus - imetys - raskaus -ketju nimittäin näkyy hiuksissa. Hiuksia löytyy todellakin joka puolelta ja välillä oon miettinyt, miten niitä on päässä enää yhtäkään. Toisaalta uutta hiusta kasvaa ihan järjettömästi. Päälaen ja otsan lisäksi voin jaotella hiuksia mistä tahansa kohdasta ja väleissä on ihan varmasti paljon muuta fledaa lyhyempää, uutta hiusta. Tuskin maltan odottaa, että kun nykyinen reuhka toipuu edellisestä imetyksestä ja kasvaa siedettävään mittaan, ollaankin jo siinä vaiheessa seuraavaa imetystä, että tukka tippuu taas ja päästä harottaa kummallisia, lyhyitä tuppoja. Looks like a tarhapöllö.

11) Vauvavuosi voi olla raskas koko perheelle

Kirjoitin hetki sitten aiheesta postauksen Älä eroa vauvavuonna», joten en jaksa näpytellä samoja asioita uudestaan, mutta teksti löytyy linkin takaa. Musta etenkin monissa blogeissa vedetään aika pintaliidolla, joten vauvavuodesta saattaa helposti saada turhan ruusuisen kuvan, kun tahdotaan tuoda esille vai ne hyvätkivathauskat, positiiviset jutut. Ehkä mä siksi vaikutan usein valittajalta, koska iloisille asioille on helpompi löytää joku joka jakaaa ja samaistuu ja haluan olla se, joka tuo esiin ne ei-niin-kivatkin jutut.

12) Isän ja vauvan välisen suhteen kehittyminen saattaa viedä aikansa

Ja mä oon henkilökohtaisesti sitä mieltä, että äidit odottaa iseiltä ehkä vähän liikaa liian pian. Toki suhde ei voi edes kehittyä, jos sille ei anneta mahdollisuutta, mutta mahdollisuudesta huolimatta se voi viedä aikansa. Äidit on saaneet yhdeksän kuukauden ajan tuntea kaikki tunnettavissa olevat liikkeet ja jopa vauvan hikan sekä pissaamisen. 24/7 yhdessä oleminen on luonut täysin erilaisen suhteen ja iseille vauva on syntyessään usein vieraampi. Imetyskin lähentää äitiä ja vauvaa ja vahvistaa sidettä entisestään siinä missä isä jää ulkopuoliseksi. Mä en tietenkään voi sanoa, miten esimerkiksi oma mieheni on kokenut nää jutut (oiskohan syytä kehittää kommunikaatiota?), mutta väitän, että mun suhde poikiin on ollut ensimmäisten viikkojen aikana vahvempi ja tän vahvistunut siitä pikkuhiljaa sitä mukaan kun pojatkin on muuttuneet enemmän itsenäisemmiksi eivätkä oo enää olleet mun kanssa niin yhtä. Ei toi sitä kyllä myönnä, mutta mä oon kaikesta huolimatta nähnyt sen ylpeyden ja omanlaisen siteen salissa ollessa, kun pojat on olleet ensimmäisiä kertoja isin paidan sisällä tai kun tää on pitänyt niitä osastolla sylissä. Vähän ehkä jopa jännittää näkyykö kolmannen kanssa eroja. Tuntuuko siltä, että isän ja tyttären välit lämpenee hitaammin vai mahtaakohan neiti kietoa suvun miehet heti pikkusormensa ympärille?

13) Ikävätkin ajatukset on sallittuja

Ihan kaikki. Nostanpa taas kerran esille The Koliikin, joka vaivasi meillä 4,5 kuukautta». Niiden kuukausien aikana katsoin itkevää vauvaa toivoen niin monesti, että voisin vain päästä siitä pienestä eroon tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessa kurkkua alkaa yhä puristaa ja tekee vain mieli sulkea silmät. Ikävät ajatukset on sallittuja, liittyivät ne sitten synnytykseen, vauvaan, imetykseen, puolisoon tai mihin tahansa. Väsymys on okei, masennus on okei. Mä oon siitä syvältä, etten osaa puhua asioista vaan pidän ne lähes aina sisälläni siihen asti, että tilanne X on ohi. Oikeastaan ensimmäisiä kertoja, jolloin oon joutunut kohtaamaan tilanteen, oli juurikin tää yllättänyt kolmas raskaus, josta kävin juttelemassa neuvolassa. Kirjoittaminen on kai paljon enemmän mun juttu (siksihän tää blogikin - mulle, teille) ja sinne neuvolaankin menin kirjoittamani lappuni kanssa. Jos mä jotain oon oppinut niin sen, että hyvien juttujen lisäksi juurikin kaikista niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Jos ei suoraan kasvotusten niin ehkä netissä tai kirjoittamalla muuten. Tilanne ei välttämättä mene sillä ohi, mutta oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saa kaiken ikävän ulos. Mulle blogi on ollut monen monta kertaa aika suuri henkireikä, sillä joka kerta kun mä olen itkeskellyt asioita yksin mielessäni ja päätän vihdoin purkaa kaiken ulos, saan huomata sen, etten oo missään vaiheessa ollut yksin, vaikka olisin niin kuvitellut. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ei ilojen eikä surujen kanssa.

Tiheän imun kausi, vieras kroppa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, koliikki, ikävät ajatukset. Fakta.

OLIPA KERRAN SOME-SYNNYTYS

Mä oon niin onnellinen siitä, että mulla on takana kaksi onnistunutta synnytystä - toinen jopa aika täydellinen» - ja jälkeenpäin on vähän harmittanut, etten oo tajunnut vaikka kuvata pieniä pätkiä synnytyksen edetessä. Silmät sulkiessa pystyn yhä tuntemaan sen jännittävän tunteen, mutta ajan kuluessa se tunne haihtuu pikkuhiljaa. Tällä hetkellä mun on mahdoton poistaa viestiketjuja lokakuun 16. päivän kohdalta, koska niiden lukeminen saa mut entistä paremmin siihen hetkeen. 

Kummallakin kerralla oon ollut aika some-synnyttäjä, vaikkakin vain suljetuissa ryhmissä. Oon päivittelyt jo synnyttäneille tai vielä omaa vuoroaan odottaville omaa tilannettani ja E:n ajalta kyseinen keskustelu saa vieläkin perhosia vatsaan, joten tahdoin napata sen itselleni talteen ennen kuin sekin häviää bittiavaruuteen. Kun synnytys käynnistyi, Lokakuisissa näytti tältä...

Kello 03:04 ketjun aloitus - Miks mä vuodan verta?? Törkeet kivut ja verta. Rv 39+4.

Kello 04:17 - Soitin joku puol tuntii sit ja mennään heti, ku anoppi on tääl. Vitun äiti sanonu koko ajan, et herää mihin vaan, mut eipähän sit vissiin heränny..

Kello 04:17 - Menos.

Kello 04:19 - Hitto, et pelästyin. Illast asti repiny mahaa, selkää ja häpyluun alta törkeesti, mut ei täl supistuksel oo mitään alkuu ja loppuu. Nousin sängyst ja ku menin takas ni tuntu vaan, et lorahti.

Kello 04:27 - A käy laittaa rahat automaattiin ja mennään.

Kello 04:29 - Veikkkaan et lähetää kotiin mut en tajuu tätä verta. Ootin supistuksii tai lapsivettä.

Kello 04:36 -  5cm auki!!!! *:'D*

Kello 04:39 - MUT MUT MUT TÄNÄÄN ON SIIVOUSPÄIVÄ, MÄÄ HALUUN SIIVOOMAAN!!!!

Kello 05:09 - Hey sexy ladyyyyyyy. *Tanssivia emoji ja alla oleva kuva*

Kello 05:15 - Koko ajan kauhee kipu, mut ehkä 5min välein supistaa. Must on vaan hassuu, et esikoisesta olin tulles 3cm auki ja sattu paljon enemmän.

Kello 05:28 - Päästiin saliin joskus 05:20. Esikoisesta en voinu ees kuvitella kävelyy tääl, mut nyt seilaan käytäväl.

Kello 06:13 - 5 - 6cm auki. En tiiä haluunks epiduraalii, ku ei nää nyt satu niin et tarttisin, mut myöhemmin on sit varmaan liian myöhäst. *Hymyillen irvistävä emoji*

Kello 06:14 - Kätilö on muuten mies. Äänest veikkaisin, et homo. *:D*

Kello 06:25 -  Mä jo A:llekin sanoin, et jos mä oisin mies ja kätilö ni todellaki oisin homo, ku töis näkis mitä toosal käy.

Kello 06:25 - Ja hei... Viimeks mun kätilö oli lesbo....

Kello 06:29 - Tää on pikku Bull Mentula tää kätilö! Paljon pienempi ja siloteltu, mut ihan samat piirteet!

Kello 06:34 - Meil varmaan vaihtuu hetken pääst.

Kello 06:34 - Mentula lähtee kotiin nukkuu.

Kello 08:32 - No alko! Kahdelta kävin vessas ja sillon sattu jo törkeesti, mut pystyin olee viel normaalisti. Ei oo viel sylissä enkä tiiä kohdunsuun tilannetta. Ei ees supista mitenkään tiheesti, ehkä 5 - 10min välein, mut selkään sattuu helvetisti koko aika ja tuntuu, et perse repee. *Hymyillen irvistävä emoji* 2h sit ollu sen n. 6cm auki ja sen jälkeen ei oo katottu. Nyt alkaa olee kipu sitä luokkaa mitä J:stä kolmen sentin kohdalla synnärille lähties.

Kello 09:25 - Tääl on taulu, mis on kaikkien kätilöitten kuvat, mut just se puuttuu! Oisin muuten näyttäny teillekki. *:'D*

*Tässä välissä yhden Lokakuisen osuva kuvakommentti*

Kuva Ylilaudalta».

Kello 09:30 - Olin ihan suu auki, ku kävi äsken kattoo tilanteen ja sano, et on sen 8cm. Jos ei ois tullu verta ni oisin varmaan edelleen kotona ja A töis. Luojan kiitos tuli, ku ois muuten voinu tulla vähän kiire. *Tuskaillen naureskeleva emoji*

Kello 09:31 - Tää on kyl niin outoo. Pärjään supistukset sillä, et puren hampaita yhteen ja hengitän syvään. Hulluu olla näin selvänä tääl, ku viimeks olin ihan kaasuissa. *:D*

Kello 09:47 - Onks kalvojen puhkasu kauheet? Pelkään, ettei vedet mee ennen ku 10cm täynnä. *Pelokkaana irvistävä emoji*

Kello 09:48 - Oikeesti? Apua!

Kello 09:51 - Jos menee ennen ponnistusvaihetta ni ei, mut jotain ne siit höpötti ja iski paniikki. *Apina kädet silmillä*

Kello 12:13 Kivunlievityksenä pelkät geelipussit. 3 490 grammaa ja 49 senttiä. *<3*

KELLO 11:27 (SYNNYTYSKERTOMUS)

Oli ihan tavallinen torstai, mitä nyt olin kiskonut poikkeuksellisen paljon (lue: neljä litraa) maitoa kuluneen vuorokauden aikana. A oli aamuvuorossa, me touhuttiin esikoisen kanssa päivä kaksin ja iltapäivällä sitten kaikki yhdessä. Oltiin aiemmin sunnuntaina kävelty 1,5 kilometrin päähän kauppaan ja se sujui multa 22 viikon supistelujen kanssa odotettua paremmin. Näytin kävellessä sentään ihmiseltä. Supistelut oli rajoittaneet liikkumista sen verran, että halusin kävellä vielä ennen laskettua aikaa uudestaan kaupalle, koska tuntui, että olisi edes vähän helpompi synnyttää, jos kroppa olisi ollut edes pienessä rasituksessa. Ja niin me tehtiin. Torstaina me käveltiin taas kauppaan hakemaan lisää maitoa. Tai pojat käveli, mä vaapuin. Ensimmäistä kertaa raskausaikana vaapuin ja tunsin oloni niin typeräksi. Jouduin välillä pysähtymään paineen takia, mutta jatkoin aina kotiin asti eikä olo ollut mitenkään kummallinen. Vaappuminenkin loppui pienen levon jälkeen ja kaikki tuntui taas samalta kuin aiemmin.

Mä olin nukkunut jo parin kuukauden ajan ihan järkyttävän huonosti ja samalla meiningillä alkoi tääkin yö. Alkuun sain nukuttua jotenkin, kahdelta heräsin vesssan ja sen jälkeen uni ei kipujen takia tullutkaan, mutta mulle se oli täysin normaalia. Kääntelin ja vääntelin kyljeltä toiselle, jolloin parin minuutin ajan tuntui ookoolta, mutta sama järjetön kipu alkoi taas pian. A oli perjantaina menossa kuuden sijaan jo neljäksi töihin. Koko sänky vapautui kolmen jälkeen, jolloin mä nousin ottamaan kaapista lämmitettävää sydäntä, jolla mulla oli ollut tapana yrittää helpottaa kipua. Menin takaisin sänkyyn, vedin peiton päälle ja samalla hetkellä tunsin, miten jotain holahti housuun. Pomppasin sillä sekunnilla ylös ja mulle tuli kiire vessaan, koska tiesin A:n olevan lähdössä ihan niiden minuuttien aikana. Pyysin tätä odottamaan hetken, jotta tarkistaisin tilanteen. Mä olin koko ajan odottanut supistuksia tai vesien menoa, joten mulle tuli kamala paniikki tajutessani, että vuosin verta. Kädet täristen vedin vähän vaatteita päälle ja menin rappuun soittamaan synnärille, josta neuvottiin lähtemään näytille.

Äiti oli mainostanut, miten herää vaikka hiiren pieraisuun ja rapussa ollessa soitin sille tuloksetta. Ja soitin. Ja soitin. Ja soitin (kiitos sen puhelimen). Paniikissa en jäänyt odottelemaan enempää vaan kymmenen minuutin sisällä olin niin valmis nirhaamaan äidin omin käsin mikäli se vielä olisi hengissä, että päätin soittaa anopille, joka tulikin vauhdilla katsomaan esikoista ja me päästiin tuskallisen odotuksen jälkeen lähtemään. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellut lähteväni synnyttämään, koska kipu ei todellakaan tuntunut samalta kuin viimeksi eikä mulla edes ollut supistuksia. Sairaalareissun idea oli vain selvittää vuodon syy, sillä se sai mut pelkäämään niin paljon, että viimeisillä viikoilla jokin olisi mennyt pieleen. Koko ajan kuvittelin, että viimeistään parin tunnin kuluttua olisin taas kotona vähän viisaampana.

Noin 04:30 oltiin sairaalan pihassa ja kymmenen minuuttia myöhemmin sisätutkimus oli ohi: 5 senttiä auki! Esikoisesta mulla oli säännöllisiä supistuksia, kipu oli todella paljon kovempi ja kohdunsuu oli tullessa vain kolme senttiä auki, joten mun piti hetki pyöritellä tilannetta mielessäni ja kysyin vielä A:ltakin, sanoiko lääkäri ihan oikeasti viisi. Äkkiä oli selvää, ettei meillä olisikaan mitään asiaa kotiin ilman vauvaa ja noin 05:20 majottauduttiin synnytyssaliin.

Kuten sanoin, mä olin esikoisesta järkyttävän kipeä ja silloin en voinut kuvitellakaan kävelyä salia pidemmälle. Tällä kertaa juttu oli ihan toinen ja kuljeskelin käytävällä hiljalleen geelityyny vuoroin alaselällä ja vatsalla. Supistukset alkoivat vasta käyrällä ollessa ja niitä tuli ehkä viiden - kymmenen minuutin välein. Tein kätilöille selväksi, että tahdoin tarkistaa kohdunsuun tilanteen aina välillä, jotta ehtisin päättämään itse kivunlievityksistä toisin kuin viimeksi. Kuudelta olin yhä 5 - 6 senttiä auki. Supistukset tuntuivat helvetilliseltä lähinnä alaselässä, mutta mulla oli yhä ihan jees olo ja tunsin pärjääväni vielä hyvin lämmitettävän geelityynyn avulla.

Supistusten väli tuntui jopa pidentyneen, mutta siitä huolimatta ne tekivät tehtävänsä, sillä ysin aikoihin kohdunsuun tilanne oli 8 senttiä. Viime kerralla olin niin ilokaasuissa, etten oikein muista niistä hetkistä mitään ja koko tämän synnytyksen ajan mun olo oli kovin epätodellinen, koska lääkkeettömänä kaikki oli koko ajan niin selkeää. Supistukset alkoi pikkuhiljaa tuntua reisissä niin, että jalat tärisi seistessä ja lopulta mun oli luovuttava geelityynyistä, kun ne teki olosta kuumeisen ja veti koko kropan spaghetiksi. A sanoi useampaan kertaan jotain epiduraalista, mutta mä olin yllättynyt siitä, miten hyvin sain pidettyä tilanteen supistusten aikaan kasassa kun vain hengittelin syvään (ja purin hampaita yhteen). Kaiken ollessa niin hallittavissa tuntui epiduraali turhalta ja päätin lykätä sen laittoa yhä silläkin uhalla, että loppu menisi rytinällä ja lopulta en edes saisi sitä. Mulla ei ollut varsinaisesti toiveita lääkkeellisen kivunlievityksen suhteen, mutta olin varautunut synnyttämään toistekin ilman. Koskaan ei kuitenkaan käynyt mielessä, että niin kävisi ihan mun omasta tahdostani. Kätilöopiskelijan kehut ja kannustukset toi kuitenkin niin paljon lisäinnostusta luomusynnytykseen, että niiden ansiosta mulle tuli itsevarma "kyllä mä pystyn tähän" -olo enkä voisi olla tyytyväisempi, että mä todellakin pystyin.

Kello 11:00 supistuksia tuli edelleen harvoin, ehkä 5 - 10 minuutin välein eikä ne tehneet mitenkään järjettömän kipeää, joten pärjäilin yhä hengittelemällä rauhallisesti syvään. Kipu oli ehkä sitä luokkaa kun J:stä neljän sentin kohdalla ja mun teki koko ajan mieli nipistellä itseäni, kunnen pystynyt käsittämään, että synnytys oli ihan oikeasti käynnissä puhumattakaan siitä, että se oli niin pitkällä. Tuntien kuluessa paine oli kasvanut ja yhdentoista aikoihin katsottiin taas kohdunsuuta: 9,5 senttiä. Kalvot tuntuivat yhä ja lapsivesi oli paikoillaan, joten kalvot päätettiin tutkittaessa puhkaista. Kello 11:08 kohdunsuu oli kymmenen senttiä auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan, kun siltä tuntui.



Hetken olin jo täysin varma, etten saisi vauvaa omin avuin ulos. Ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 17 minuuttia, mutta todellisuudessa tästä ajasta noin 13 minuuttia oli pelkkää supistusten odottelua, vauva oli ulkona neljällä ponnistuksella ja koko hommasta selvittiin yhdellä "Vittu, saatana, vitun vitun vittu, perkele, ai saaaaatana!! Anteeks." -litanialla. Mun on vaan yhä niin mahdoton käsittää, miten helposti kaikki kävi ja tuntuu pelottavalta ajatella, että ilman aamuyön veristä vuotoa mä en olisi edes ponnistusvaiheen kivuista osannut lähteä kohti synnäriä ennen kuin pää oli jo tuloillaan.

Joka tapauksessa perjantaina 16.10. kello 11:27 syntyi maailman täydellisin (toinen sellainen) kymmenen pisteen (myöhemmin yhdeksän, sillä keuhkoista kuului outoa ääntä ja pieni joutui lämpökaappiin) peikkopoika mitoin 3 490 grammaa ja 49 senttiä. <3

KUN ODOTTAA ESIKOISTAAN

Saattaisi tahtoa tietää pari asiaa, joita ei välttämättä osaa ajatellakaan tai joista ei puhuta ääneen. Kysyin alunperin ideoita postaukseen nuorten äitien Facebook-ryhmästä, mutta lopulta mun oli todella vaikea kirjoittaa esimerkiksi kivusta imetyksen aikana, koska puremisia lukuun ottamatta en oo itse sellaista kokenut. Alla oleva asiat on siis niitä, joista itse sain tietää vasta tilanteen ollessa jo omalla kohdalla.

1) Sf-mitan vertailu

Sf-mitta kertoo kohdun koon. Jatkuvasti törmään keskusteluihin, joissa kysellään muiden sf-mittoja, koska oma on niin suuri verrattuna joidenkin muihin samalla viikolla olevien mittoihin. Pienestä tai suuresta mitasta on turha huolestua, jos oma käyrä vain kasvaa tasaisesti ja muiden mittoihin on turha vertailla muuta kuin mielenkiinnosta, sillä ne eivät kerro omastasi mitään.

2) Väsymys

Vauvavuoden aikana en ollut missään vaiheessa mitenkään järjettömän väsynyt, koska saatiin nukkua 8 tunnin yöunia putkeen jo pojan ollessa pari kuukautta. Raskausaikana olin kuitenkin sitäkin enemmän ja vaikka väsymys pitkin raskautta on normaalia, se on normaalia vain tiettyyn pisteeseen asti. Jatkuva ja loputon väsymys on merkki jostain muusta. Omalla kohdallani se kertoi kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja herätyskellojeni olisi pitänyt soida jo paljon aikaisemmin. Ennen lääkitystä ehdin olemaan aika huonossa kunnossa, joten siksi en voi painottaa riittävästi, että kuunnelkaa sitä omaa kroppaa. 

3) Supistusmittari

Tai mikä lie oikealta nimeltään onkaan. Se hetki, kun mahan ympärille laitetaan vyö, joka mittaa supistuksia. Mä kuulin, että niitä laitteita on kahdenlaisia: Laitteita, jotka mittaavat supistuksia nollasta sataan ja laitteita, jotka mittaavat nollasta kahteensataan. Nolla = ei supistuksia, 25 = lieviä supistuksia, 50 = selkeästi tuntuvimpia supistuksia, 75 = kunnon supistuksia ja 100 = synnytssupistuksia. Väärin. Luvut eivät todellisuudessa kerro mitään, eivät ainakaan kaikissa laitteissa. Kun me oltiin sairaalassa 26. marraskuuta, supistusmittari näytti lukuja 10 ja 20 välillä, vaikka mua sattui ihan helvetisti. Väärän tiedon takia olin täysin varma, että meidät lähetetään takaisin kotiin ja mainitsin asiasta kätilöllekin. Tämä kuitenkin korjasi, ettei numeroilla ole väliä ja käski vaihtaa sairaalavaatteisiin. 5,5 tuntia ja poika oli syntynyt. Ei siis kannata tuijotella lukuja liikaa tai vetää omia johtopäätöksiä ilman ammattilaista.

4) Jälkivuoto, jälkisupistukset ja muut kivut

Olojeni takia mä en viime kerralla käynyt synnytysvalmennuksessa. Kotona vältin synnytysjuttujen lukemista, jotta en aiheuttanut itselleni turhaa pelkoa, joten lopulta en tiennyt siitä oikeasti mitään muuta kuin että vauva tulee ulos tavalla tai toisella. Vaikken ehtinyt saamaan puudutusta, synnytys oli ok eikä siinä tilanteessa ehtinyt ajattelemaan mitään ylimääräistä. Ei siis mitään yllätyksiä (paitsi, etten todella saanut sitä epiduraalia, vaikka se oli ainoa toive). Yllätykset alkoivat vasta synnytyksen jälkeen ja ensimmäisenä sain kuulla, että alakertani tulisi vuotamaan muutamia viikkoja. Ehkä itsestäänselvyys joillekin, mutta mulla ei todella ollut tietoa tästä. Järjellä ajateltuna ihan luonnollinen asia, mutta ei vaan ollut käynyt mielessä. 

Toisena asiana yllätti jälkisupistukset ja muut kivut. Supistukset eivät siis lopu heti synnytykseen vaan niitä ilmenee vielä senkin jälkeen. Esikoisen jälkeen ne ovat useimmiten vielä lieviä, mutta kuulemani mukaan kovenevat huomattavasti seuraavien kohdalla. Kääks. 

Suurin järkytys tuli kuitenkin vasta ensimmäisellä vessareissulla. Se järkyttävänhirvittänkamalanhelvetillinen kipu! Se kirvely. Mä luulin, että värkki irtoaa seuraavien vuorokausien aikana, mutta paikoillaan yhä. Vessareissut oli kuitenkin valehtelematta yhtä helvettiä ja parin viikon ajan kiroilin ääneen. Pientä helpotusta toi käsisuihkulla suihkuttelu asioidessa ja todellakin suosittelen sitä. Parin viikon ajan myös istuminen oli aika tuskaa. Istuin aina ihan varovaisesti ja jos olin ottanut kunnon asennon, ylös pääseminen oli hi-das-ta. Mä en tahdo pelotella tällä eikä kaikilla varmastikaan tunnu niin kamalalta, mutta oma kokemukseni oli tämä.

5) Tiheän imun kausi

Vauvalla ilmenee tiheän imun kausia, ensimmäinen sellainen on useimmiten muutaman viikon iässä. Vauva tuntuu roikkuvan rinnalla 24/7 ja monet luulevat maidon olevan lopussa, joten sortuvat antamaan korviketta "nälkäiselle" vauvalle. Todellisuudessa vauva ei ole yhtään sen nälkäisempi, mutta maidon tarve on kasvamassa, joten tämä roikkuu tissillä tilatakseen lisää. Tiheän imun kausia tulee muutamia ja jos toivoo imetyksen jatkuvan, suosittelen kestämään. Mä luulin lähemmäs kymmenen kertaa, että maito loppuu ja imetys on siinä, mutta olin väärässä.

6) Oma ruokavalio voi vaikuttaa vauvaan

Meillä on itketty masuvaivoja naurettavan vähän ja niillä harvoilla kerroilla vastaus on löytynyt omalta lautaseltani. Kaalit, herneet, sipuli ja pavut ovat niitä, jotka ovat jääneet parhaiten mieleen. Poika sieti hyvin suklaan mussutukset ja limppareiden juomiset, mutta oon kuullut monelta, että ne saattavat saada vauvan vatsan kipristelemään, kuten myös mm. energiajuomat, kahvi ja ruisleipä. Vauvan itkiessä vatsaa, kannattaa miettiä omaa ruokaa ja sitä, onko siinä mahdollisesti jotain, joka sen voisi aiheuttaa.

Pidempään miettiessä lista varmaan jatkuisi pidempäänkin, mutta nää on asiat, jotka mulle tuli mieleen, kun mietin, missä asioissa olen toisella kerralla viisaampi. 

KAIKEN SEN ARVOISTA - SYNNYTYSHÖPINÖITÄ

No siitä synnytyksestä... Olo on edelleen niin kovin epätodellinen ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että nyt se kaikki on ohi. Postaus kulkee nimellä Synnytyshöpinöitä, sillä en muista koskaan lukeneeni ainuttakaan synnytyskertomusta, joten mulla ei ole hajuakaan mitä niihin on tapana kirjoittaa.

En muista, että sunnuntaina olisi supistellut mitenkään normaalia enemmän, mutta sunnuntai-maanantai välinen yö meni valvoessa menkkamaisen jomotuksen kanssa, joka tuntui lisääntyvän tunti tunnilta. Aamulla sain jomotuksen kaveriksi myös tavallista kipeämmät supistukset, jotka vetivät jatkuvasti kaksinkerroin, mutta tulivat kovin epäsäännöllisinä. Supistukset jatkuivat pitkin päivää ja tihenivät iltaa kohden, jolloin päätin koittaa lyhentää niiden aikaväliä kävelemällä pariin kertaan raput ykkösestä kasiin. Rapussa ravaamisen jälkeen supistuksia tuli noin viiden minuutin välein, mutten kokenut niitä vielä riittävän tuntuviksi, vaikka joka kerta sai purra hampaita yhteen vedet silmissä. A toisteli vähän väliä, että soita jo ja lupailin herättää sen yöllä, jos supistukset ei menisi ohi... Joopa joo: todellisuudessa nukuin niiden välit, mutta heräsin 5 - 10 minuutin välein tuskissani. Neljältä teki mieli soittaa TYKSiin, mutta ulkona paukkuvaa pakkasta ajateltuani tulin siihen tulokseen, ettei mua sattunutkaan niin paljoa, että olisin ollut valmis lähtemään lämpimän peiton alta ja päätin kärvistellä aamuun.

Aamuun mennessä supistukset olivat koventuneet huomattavasti, mutta säännöllisyys oli hävinnyt. Aamupäivällä irtoili ensimmäiset osat limatulpasta ja nyt tiedän, mistä syystä siinä esiintyy sana lima... Pitkin päivää kiroilin oloa ja iltapäivällä päätin koittaa rappuja uudestaan. Kahden aikoihin supistukset tulivat 2 - 9 minuutin välein ja viiteen mennessä väli oli enää 3 - 4 minuuttia, kuuden jälkeen supistuksia tuli edelleen muutaman minuutin välein ja itkin jo pahimmista kivuista. Hetkeäkään ei ollut h-hetki -fiilis, mutta soittelin kuitenkin sairaalaan ja puoli seiskan jälkeen oltiinkin jo matkalla. Olin tottunut supistuksiin 12 viikon ajan, neuvolassakin mietittiin jo, että mistä tiedän lopulta lähteä ja täytyy myöntää, että vaikka ei tullutkaan kiire niin ei ainakaan liian aikaisin oltu liikenteessä.

Noin seiskan aikoihin kätilö otti meidät vastaan ja pääsin käyrille, jossa mitattiin vauvan sykettä ja mun supistuksia. Mulla oli käsitys, että mitä kovemmat supistukset, sitä lähempänä sataa lukemat pyörivät ja olo oli jokseenkin omituinen, kun itkettävien supistusten aikana oltiin alle kymmenessä - olin valmis lähtemään kotiin. Käyrän jälkeen sain odottamani sisätutkimuksen ja olin valmistautunut siihen, että mukavampi lähteä kotiin, kun tietää taas vähän missä mennään. Kohdunkaulasta ei sanottu sanaakaan, mutta ulkosuu oli kuulemma kolmen sentin verran auki ja jopa vähän järkytyin, kun hoitaja pyysikin yllättäen vaihtamaan vaatteet ja alkoi kyselemään kenkien kokoa. Siinä sitten jäin hölmistyneenä pukeutumaan sairaalakaapuun samalla kun kätilö lähti katsomaan meille synnytyssalia.

Ensimmäinen muistikuva salista on lähempänä yhdeksää, kun kätilö kävi moikkaamassa meitä ennen vuoron vaihtumista ja toivotti masulle hyvää syntymäpäivää. Hetki sen jälkeen purskahdin yhtäkkiä itkuun ja taisin vasta siinä vaiheessa tajuta, että synnytys olisi oikeasti edessä ihan pian ja meidän vauva kohdun tällä puolella. Supistukset tuntuivat samalta kuin kotona ja jokaisen kohdalla puristin kaurapussia kiroillen. Yökkö ja opiskelija kävivät välillä kurkkimassa meitä ja ehdotti eri kivunlievityksiä, mutta itsepäisenä härkänä halusin toistaiseksi pärjätä vielä ilman. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan niin, ettei itkusta tahtonut tulla välien aikana loppua, joten päätin koittaa ilokaasua, vaikken uskonut sen auttavan. Olisin voinut vedellä käytävällä Samppa Linna shakea, sillä kaasua ottaessa tuntui, että koko naama olisi vinksallaan ja valuisi pitkin lattiaa. Silmät seisoivat, minä en. Joka tapauksessa ilokaasu vei kaikki kivut pois ja pystyin olemaan supistusten aikana täysin normaalisti.

Kello läheni yhtätoista ja muistan ajatelleeni, että onpa aika mennyt nopeasti. Sain jostain päähäni kokeilla yhtä supistusta ilman ilokaasua ja kipu oli järkyttävä. Yksi lause sisälsi ainakin kymmenen v-sanaa varustettuna muutamalla muulla ja eräs v tuli muita voimakkaammin, jolloin tuntui kuin jalkojen välissä olisi poksahtanu vesi-ilmapallo. Lievästi sanottuna vähän hölmistyneenä kysyin A:lta, että meniköhän siinä lapsivedet, oltiin molemmat aika öööö ja soitettiin kätilö paikalle. Vesien mentyä yritin jatkaa ilokaasun vetämistä, mutta supistukset olivat jo niin kovia, ettei siitä ollut hyötyä ja hengittäminen meni vain entistä enemmän sekaisin. Jos multa kysyttäisiin seuraavasta tunnista niin väittäisin sählänneeni koko tunnin vessassa - todellisuudesta ei sitten mitään hajua olekaan. Olin kirjoittanut toiveisiin ainoastaan epiduraalin ja kuvittelin koko ajan saavani sen. Kätilöllä oli välineet valmiina, mutta ponnistamisen tarve oli jo niin suuri, että päätettiin tehdä pikainen sisätutkimus: kymmenen senttiä auki ja epiduraalin laitto myöhäistä. 23:59 vilkaisin kelloa. Sen jälkeen muistissa onkin vain kipu, joka ei kuitenkaan ollut niin paha mitä odotin.

Keskiviikko 27.11.13, kello 00:35 raskausviikolla 40+4 maailmaan putkahti täydellinen pieni ihminen mitoin 51 senttiä ja 3 350 grammaa. Pisteitä poika sai 9/9/9. Itse ponnistusvaiheesta mulla ei ole lähes lainkaan muistikuvia, yhtäkkiä tyyppi vain oli siinä. Ilmeisesti odotin vauvalta leffoista tuttua kamalaa rääkäisyä ja ensimmäiset sanat olivatkin "Onks sillä muka kaikki hyvin?", kun vauva vain nyyhkytti. Kolmatta yötä valvominen, 24 tunnin syömättömyys ja synnytys ei ollut paras combo, mutta 10 tunnin 45 minuutin synnytyksen ja parin ompeleen jälkeen voitiin molemmat hyvin.

Ihan uskomatonta, että tästä kaikesta on jo yli viikko aikaa. Toisaalta tuntuu, että synnytin vasta eilen ja toisaalta taas, että vauva on ollut perheessä aina. Tuskalliset, mutta silti nopeasti kuluneet yhdeksän kuukautta on nyt ohi, eikä ole tarvinnut miettiä, onko kaikki todellakin sen arvoista. Viimeisen viikon aikana sanat rakkaus ja rakastaa on kyllä saaneet ihan uudenlaisen käsitteen... <3