HELPPO POLKU KALTEVANA VIETTI MUTKAAN

Mä olen aina ollut sitä mieltä, että rikas mielikuvitus on rikkaus (rikas mielikuvitus on rikkaus, for real? Enkö parempaa keksinyt..), mutta oon myös saanut huomata, että aika usein se tekee hallaa etenkin näin mieleltään herkälle tyypille. Rautavaaran tragedia» kosketti tuttuun tapaan useiden muiden uutisten tavoin, mutta erityisesti siksi, että yksi menehtyneistä lapsista oli vain kuukautta omaa poikaa vanhempi. 

Aihe on noussut sosiaalipornoksi ympäri somea ja minkä tahansa sivuston avaankin, otsikoissa mainitaan varmasti sana Rautavaara. Mielessä pyörii sata ja yksi kysymystä. Miksi näin pääsi käymään? Miten joku pystyy? Miksei kukaan auttanut? Olisiko voinut auttaa? Ensimmäinen ajatus uutista lukiessa taisi olla punaisella kirjoitettu ja alleviivattu teksti "Miksi myös lapset!?". Jokaisella on oikeus riistää oma henki, mutta kuinka kukaan saattaa tehdä sellaista omille lapsilleen?

Äidin teko oli väärin, ihan helvetin väärin, enkä puolustele sitä lainkaan, mutta tosiasia on, ettei kukaan voi tietää mitä ja miksi joku käy päässään läpi. Ei siitäkään huolimatta, vaikka olisi itse kokenut jotain samaa. Voi vain kuvitella ja jotain syyttäen tai ketään syyttelemättä minä kuvittelen. Tiedän miltä tuntuu olla väsynyt elämään.

Tasan vuosi sitten olin väsynyt. Niin väsynyt, etten koskaan voinut kuvitella sitä tunnetta itselleni. Väsynyt olemiseen ja olemattomuuteen. En muista siitä ajasta enää paljoakaan. Muistan vain väsymyksen ja sen, kuinka kaikki oli hyvin, kun äiti kävi katsomassa. Äiti teki ruokaa, siivoili ja makoili sängyllä pelaamassa Candy Crushia. Kaikki oli ok, kunnes tuli ilta ja äiti lähti kotiin. Joka kerran jälkeen jäin sänkyyn itkemään, enkä edes tiedä miksi. 

Neuvolassa kyseltiin oloja ja kerroin, että supistelee jatkuvasti ja vähän väsyttääkin. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Yhtenä päivänä heräsin puheluun kello 13, vastasin neuvolatädille automaattisesti, että huomenta ja koitin kuulostaa pirteältä, kunnes tajusin itsekin, kuinka tyhmältä olin kuulostanut. Tuli neuvolapäivä ja kerroin tutuista supistuksista. "Tuntuuko siltä, että jaksat kuitenkin?" Joo, jaksan mä. Vähän kyllä väsyttääkin. Itse asiassa väsyttää kai vähän enemmän. Jos totta puhutaan niin nukun 22 tuntia vuorokaudesta ja pari tuntia käytän itkemiseen.

Kun kirjoitin aiheesta postauksen», kaunistelin asiaa. "Väsyttää ja oksettaa, supistaa ja sattuu, olo on kuumeinen, tuntuu, ettei jaksa." oli pientä. "...Ihan tosissani toivon tyypin putkahtavan maailmaan muutamaa viikkoa ennen oletettua ajankohtaa." oli pientä. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni - mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Vasta nyt uskallan sanoa ne ääneen niin kuin ne ovat. Kaunistelematta ja kiertelemättä. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut A:n puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Kun tulin takaisin, menin sanaakaan sanomatta istumaan kuumaan suihkuun ja itkin lisää. 

Jonkin ajan päästä pääsin kolmatta kertaa tutkituttamaan kilpirauhasarvot, joista lopulta selvisi kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain lääkkeet, jotka muuttivat kaiken alle viikossa». Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan usein masennuksena enkä ihmettele enää lainkaan, sillä siltä se todella tuntui. Oon koko 3,5 vuoden aikana saanut blogiini yhden loukkaavan kommentin, kun anonyymi totesi raskauteni kuulostavan täysin normaalilta (kyllä, ilmeisesti kahdeksan kuukauden sängyssä makaaminen on normaalia) ja käski ajatella ihmisiä, jotka sairastuvat raskausaikana tai sen jälkeen masennukseen. Niin, enhän minä tiedä.

Pointtina oli se, että kukaan ei osannut kuvitellakaan mitä mun sisälläni pyöri viime vuoden syys-lokakuussa. Ei tiedä vieläkään, koska edes tämä teksti ei pysty niitä asioista avaamaan. Kukaan meistä ei tiedä mitä Rautavaaran turmassa menehtyneen äidin päässä liikkui. Kukaan terve ei tiedä mitä sairaassa mielessä on. Kukaan sairas ei voi täysin tietää mitä toisen sairaan mielessä on. Mulle löydettiin lääkitys ennen lopullista sekoamista, mutta kaikille ei. Kuten sanoin, en hyväksy äidin tekoa ja lasten hengen vieminen on viimeinen asia, jonka tulen ymmärtämään, mutta... Taustalla oli epäilemättäkin väsymystä. Ehkä mustasukkaisuutta tai sairaus. Ehkä pelkkää itsekyyttä. Kukaan meistä ei tiedä eikä meidän tarvitsekaan tietää. Juliaa» lainatakseni... Kukaan (tai mikään) ei tuo näitä enkeleitä enää takaisin.