NOPEE KELAUS JA END OF THE STORY

Mitä, missä, millon?

OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogi, jonka perustin alunperin tammikuussa 2011 kaikelle sille pinnallisuudelle ja merkityksettömyydelle, jota 17-vuotias teini voi suustaan suoltaa. Kovin moni postaus sieltä ei oo jäänyt mieleen ja ne, jotka on niin - kiitos ei. Jollekin suuremmalle siis kiitos siitä, että sotkin HTML-koodit niin huolella, että koko blogi meni jumiin ja jouduin perustamaan syksyllä 2012 täysin uuden. Tämän (mitä nyt kokeilin paria muuta nimeä, mutta OSJM pysyi yhtä tiukasti mitä mun vasemmassa kyynärvarressa). Ajankohdan kaivoin piilotetuista postauksista ja noh... Hienoo, että oon ymmärtänyt piilottaa sitemmin myös ne vain itselleni, jotta vältyn nyt julkiselta myötähäpeältä. Ja kuvitelkaa, Tinypicin päätyttyä tääkin oli nyt aika solmussa ulkonäöllisesti, mutta niin vaan tungin näppini taas sinne koodien maailmaan ja sain oikeesti kaiken turhan pois tuhoomatta mitään.

OSJM koki sentään jotain nousua tason suhteen, kun 19-vuotiaana aloin odottaa esikoista ja 3,5 vuotta tämän syntymän jälkeen oli näitä muruja siunaantunut kolme. Vaikka esikoisen aikaan kirjoitin lähinnä mulle, jotta voisin myöhemmin palata näihin aikoihin, inspiroi muilta tullut vertaistuki ja palaute mun (vahingossa) jakamasta vertaistuesta ja avoimmuudesta kirjoittamaan lisää.  Okei, saatan vaikuttaa useammassa postauksessa siltä, että valitan, muttei kyse ollut niinkään valittamisesta, vaan siitä, että kaikelle hyvälle on niin paljon enemmän jakajia ja samastujia. Mä oon tahtonut tuoda esille myös omat kokemukseni negatiivisimmista asioista, kuten koliikista» tai vaikeista vauvavuosista» sekä synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei puhuta ääneen».

Jokaisen lapsen vauvavuodesta kerroin aika yksityiskohtaisesti, koska vauvat on vauvoja, mutta vauvavuoden jälkeen blogi keskittyi taas enemmän uuteen raskauteen ja vanhemmuuteen yleisesti. Nuorimmaisen täyttäessä 1v viimeinenkin vauvavuosi oli ohi eikä tuntunut enää hyvältä jakaa kenenkään yksityisyyttä enkä kokenut omaa elämää (ai mikä elämä?) riittävän mielenkiintoseksi, jotta oisin jatkanut blogia ilman äitiyden luomaa roolia. Noin neljä vuotta ehdin kirjottaa Indieplacen eli entisten Blogiringin siipien suojassa ns. sivutyönä äitiyden ohella, mutta kesällä 2018 suljin blogin 7,5 vuoden kirjoittamisen jälkeen poistaen samalla lähes kaiken sisällön sekä seuraajat Instagramista. Enkä aio tehdä paluuta. Vaikka mies vähän ajatteli, että me ollaan Suomen seuraavat parisuhdebloggaajat. Voitaishan me kertoo vaikka siitä, miten vauvoja kannattaa tehdä ihan vaikka silmätulehduksen estämiseks, koska lääkärit ei anna tippoja riittävän ajoissa ja rintamaito ajais saman asian.

Kuka?

Nykyään täällä siis kirjoittaa (huikeesti tän postauksen verran) 28-vuotias minä, jonka lapset on kasvaneet päiväkoti-, eskari- ja kouluikään (sos, help). Ydinperheen vaihdoin lennosta mielenterveysongelmiin vuonna 2019 ja se onkin syy miks oon toisinaan kaivannut blogin pariin paljonkin. Kun ei oo varaa käydä puhumassa ja oon muutenkin ollut aina parempi kirjottamaan niin joskus on tuntunu, että tänne purkaminen olis jees. Oon kuitenkin pysytellyt Instagramin kuvateksteissä ja käyttänyt yhtä paljon aikaa itse tekstin kirjoittamiseen kuin sen lyhentämiseen, jotta oon saanut lopulta kaiken mahtumaan suurimpaan sallittuun merkkimäärään. Ei vaan jaksa aktivoida blogia siks, että kirjottaa joskus ja jouluna pari pidempää pätkää. Reilu kolmen vuoden aikana oon äitiyden vastapainoks hankkinu myös sen oman elämän ja opetellut vähän puhumaan, että ehkä toi mies, kaverit ja Ig riittää jatkossakin saamaan mun purkaukset niskaansa. 

Edellisyönä mulla tosin oli niin suuri hinku päästä kirjoittamaan tätä, että koko postaus oli mun mielen luonnoksissa valmiina jo yöllä, kuten aktiivisimpina blogivuosina sillä erolla, että silloin mä kaivoin sen puhelimen käteen ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt puristin silmiä lujemmin kiinni, painauduin siihen mieheen entistä tiiviimmin ja puhelimen sijaan kädestä löytyi käsi enkä vaihtais sitä kyllä mistään hinnasta siihen, että puhelin rönsyilis aamulla toistaan turhempia lauseita, kuten tää postaus nyt. Oon nykyään ihan pihalla blogimaailmasta enkä oikeesti edes käsitä, että joku jaksaa tätä touhuu edelleen niin isossa mittakaavassa ja tosissaan. Ettämuttaniin siks tää on alkujaan ollut olemassa ja tullut aikoinaan päätökseen.

Niin ja jos joku tänne nyt vielä jostain syystä googlehaun kautta eksyy niin siellä Ig:ssä löytyy nimimerkillä @JannaAleksandraS » ja Snäpistä @Nannnasti (kolmella ännällä).

Kenelle?

Jaa, en tiiä. Ei kai silleen kellekään, varmaan vähän mulle? Idea postausten läpikäymiselle lähti kaverin raskausuutisesta. Kävin läpi kaikki ja laitoin blogin siihen kuntoon, että tätä kehtaa joskus linkata jollekin.  En muokkaillut vanhoista postauksista mitään, mutta laitoin näkvyille vain ne asiat, jotka koen hyödyllisiksi tai yhteistyöt, joiden takana seison yhä. Aina sillon tällön somessa tulee tilanteita, jossa joku kaveri kaipaa esim. vinkkiä tutista luopumiseen», pottailuun» tai taaperon hammaspesuun» ja turhauttaa joka kerta ottaa jotain screenshottia luonnoksista, joten täälläpä ne nyt on. Samalla tajusin, että kaiken tän muistaminen oli enemmän kuin jees, koska mulle kävi tossa kesällä niin, että 4v hukkas sekä oman että pian 6v:n neuvolakortit neuvolamatkalla ja vartissa ne oli hävinny lopullisesti, vaikka niistä löytyy kotiosoitteen lisäks neuvolan osoite ja puhelinnumero. Tarpeeseen tuli, kuka ikinä löysikään. Ja vaikka aion neuvolasta pyytää kaikkien vuosien mitat on mua harmittanut hulluna, ettei nää kaks voi koskaan esikoisen tavoin lukee mitä neuvolakorttiin on kirjotettu, kunnes tajusin, että mähän oon vauvavuodesta kirjoittanu terkan tekstitkin sanasta sanaan tänne, wohoo.

Todennäkösesti heitän näyttökuvan tästä postauksesta Ig ja Sc ja varmaan useampi klikkaa auki lukematta kuitenkaan loppuun. Kirjotinpahan nyt ihan vaikka aikani kuluks ja siitä syystä, etten jaksa linkatessa selittää koko blogihistoriaa uusiks tutuille ja tuntemattomille.

End of the story. 

(Kuva vuodelta 2014, jolloin blogi alkoi nousta ja paskaa tuli ovista ja ikkunoista. Olinhan mä nolo ja oksettava wt-mammabloggaaja. Nykyään en oo enää noin beibi, mut todennäkösesti yhä nolo ja oksettava ihan jo vaikka tän postauksen vuoks.)



PARTY! LIKE A PANDA (VAALEANPUNAISET PANDA-/BALLERIINASYNTTÄRIT)

Party! Like a panda. Meidän vaaleanpunaiset panda-/balleriinasynttärit on vihdoin juhlittu. Mähän suunnittelin nää synttärit jo tammikuussa ja alusta asti oli selvää, että tahdon jotain vaaleanpunaista, mutta itse teemaa oli muuten hankala lähteä keksimään niin ajoissa, kun toinen oli niin vauva, ettei varsinaista kiinnostusta mihinkään tiettyyn juttuun ollut. Selailin nettiä ja päädyin googlettelemaan fruity-, rainbow- ja unicornsynttäreitä, ja tallentelin kivoja kuvia vähän sieltä täältä, sekä etsin samalla kertisastioita, jotka saisin yhdistettyä söpöihin, mutta teemattomiin syntymäpäiviin. Mitä enemmän selailin Googlea ja Pinterestiä, sitä selvempi linja juhlille alkoi syntyä. Selailin kymmeniä juhlatarvikesivustoja ja pläräsin satoja kakkukuvia etsien sitä jotain, joka kolahtaisi ja lopulta teema oli viimeinen asia, jonka repäisin tyhjästä valmiiksi rakennetulle pohjalle. Isoveljet toi neidille jo synnärille hippopehmon, jonka kanssa neiti on kuvattu joka kuukausi ja olin alunperin suunnitellut synttärit tämän hipon ympärille, mutta jossain about kahdeksa - yhdeksän kuukauden iässä tyttö alkoi rakastaa ihan hulluna pandapehmoaan ja jossain vaiheessa tajusin, että ei hitto, teemaan pitää tulla muutos.


Mä itse asiassa lähdin liikkeelle tarjoiltavista ja päätin, että tänä vuonna mentäsiin tarjoilun kanssa vielä helpommalla, jos mahdollista enkä yrittäisikään keksiä kaikkea mahdollista teemaan kuuluvaa, kuten viime vuoden Ryhmä Hau -synttäreillä». Tarjolla oli ihanan pandakakun lisäksi Lidlin pikkupitsoja, kinkkupiirakkaa, mansikoita, prinsessapipareita, sipsejä sekä popcornia. Juomat valittiin edes vähän teeman suuntaan, eli tummaa Pepsi Maxia sekä prinsessaista metsämarja Fantaa.


Astioita etsiskellessä ilmeni nopeasti, että vaaleanpunaisen lisäksi väreinä olisivat sekä valkoinen, että hopea. Tulostettiin tarrapaperille muutamia pandoja, jotka mä liimailin hopeisien mukien kylkiin ja näin niistäkin saatiin just eikä melkein sellaiset kuin toivoin. Pandoja jäi ylimääräisiä, joten niiden avulla oli helppo korostaa teemaa ja tökkäilin pitsoihin pandatikkuja kuppikakkutyylillä. Kiiltävien lautasten ja mukien kaveriksi saatiin lisää blingiä yksinkertaisista, mutta näteistä tähtiserveteistä.


Meidän lightbox on tainnut olla jokaisissa juhlissa siitä lähtien, kun saatiin tämä ja tahdoin sen pöytään myös tällä kertaa. Selailin satoja tekstejä netistä ja pyörittelin niitä mielessäni, kun mikään ei tuntunut varsinaisesti liittyvän teemaan. Lopulta törmäsin ihan random "PARTY! LIKE A PANDA" tekstiin ja tiesin sen olevan siinä. Lightboxin viereen ostettiin kimppu kukkia ja asetettiin neidin panda istuskelemaan siihen eikä pöytä kaivannut yhtään sen enempää. Musta juhlat oli sopivan simppelit, mutta ihanan tyttömäiset!

LISÄÄ VAIN JÄÄTELÖ (LAHJA KERHOTÄDEILLE)

Esikoisen kerho on lopuillaan ja tänä keväänä meidän on aika sanoa heipat näille tyypeille, sillä kyseistä kerhoa ei enää ensi syksynä järjestetä. Toinen näistä tädeistä oli kerhon vetäjänä jo, kun esikoinen ensimmäistä kertaa tepsutti ovista sisään ja hän oli tälle heti sellainen turvapaikka, joten oon tosi iloinen siitä, että sama vetäjä on säilynyt tämän 1,5 vuoden ajan (tuntuu muuten hullulta, miten pitkään sama tyyppi on mun lapseni tuntenut). Koska nämä heipat on hyvästit, en jaksanut miettiä, miten päästäisiin muistamisessa mahdollisimman edullisesti, vaan selailin nettiä ja kun törmäsin Just add ice cream -lahjaboksiin, tiesin mitä tahdoin antaa. Esikoisen kanssa tehtiin yhdessä jätskiaiheiset kortit tädeille ja hän kävi kaupassa valitsemassa vähän juttuja boksiin, joka lopulta sisälsi:

Kuusi herkku-/jäätelökuppia
Kuusi muovista lusikkaa
Kuusi kuningatarvohvelia
Mini vaahtokarkkeja
2,5 askillista minismartieseja
Puolikkaan pussin strösseleitä
Forest fruit -jätskikastikkeen

Ostettiin pieniä sellofaanipusseja sekä tarroja, joilla liimattiin pussit kiinni, annosteltiin/käärittiin herkut paketteihin ja tänään polkaistiin vielä Ikeaan ostamaan laatikot, joihin sovitettiin lahjan sisältö. Nyt vaan toivotaan, että tädit tykkää jätskistä ja ilahtuu tästä, koska musta tää on mukavempi lahja kuin yksi sekalainen kahvikuppi muiden joukossa tai kukka, joita varmasti riittää.

VIIKONLOPUN TORTILLAHAMPURILAINEN

Mä oon tässä hiljalleen hiljentynyt monessa somekanavassa ja esimerkiksi Facebookissa mä en ole enää pariin kuukauteen selaillut feediäni. Ennen hiljentymistä vastaan tuli aika usein videoita, jotka lähtivät pyörimään automaattisesti. Usein skippasin nää videot, mutta sitten on muutamat, joita jäin vain tuijottamaan ja niistä videoista mun kaverit ei ylläty, jos ottaa huomioon, että yhdenkin kanssa 50% keskustelusta liittyy lapsiin ja se toinen 50% on El Macon kuvia puolin ja toisin. Yhden videon katsominen kannatti ja se on viime viikonlopun tortillahampurilainen - El Macon sijaan itse tehty Big Mac.

Tortillahampurilaiseen tarvitset:

400 grammaa jauhelihaa
Kahdeksan juustoa, meillä cheddar-sulatejuustoa
Juustoraastetta
Salaatti
Sipulia
Majoneesia
Neljä tortillaa

Meidän tortillahampurilainen koottiin seuraavasti:

Tortilla
Juustoraastetta
Tortilla (jotta pohjasta tulisi vahvempi)
200 gramman pihvi
Neljä juustoa
Salaattia
Sipulia
Majoneesia
Tortilla
Toinen 200 gramman pihvi
Neljä juustoa
Salaattia
Sipulia
Majoneesia
Tortilla

Paistettiin pihvit uunissa, jotta ne eivät kääntäessä hajoaisi ja lopuksi lyötiin koko paketti vielä uuniin, kunnes pohjan juusto oli sulanut. Kokonaisena tämä ei näyttänyt niin kummoiselta, mutta kun tortillahampurilainen vedettiin neljään osaan niin noh... Ensi viikonloppua taas odotellessa.

KOKEMUS HORMONIKIERUKAN LAITTAMISESTA

Ehh, vähän töksähtävä otsikko hakukoneiden varmemman tuloksen toivossa. Vaikka blogin loppu häämöttää jo ihan lähellä ja tulevat postaukset voidaan laskea kahden käden sormilla, mä koen, että voisin avata suuni vielä aiheesta nimeltä ehkäisy. Aihe, josta ei julkisesti ihan hirveästi puhuta, mutta joka kuitenkin koskettaa niiiiin monia meistä. Mä aloitin ehkäisypillerit varmaan joskus 15-vuotiaana silloiseen akneeni ja söin niitä aina siihen asti, että päätettiin antaa esikoiselle lupa tulla, kun sen aika on. Niiden vuosien aikana tungetut ylimääräiset hormonit olivat sekoittaneet mun kropan täysin ja pillereiden lopettamisen jälkeen menkat saattoivat tulla paristi kuussa tai kerran kolmessa. Sama meno jatkuu yhä kolmen raskauden jälkeen eikä mun kierrot ole missään vaiheessa ehtineet tasoittua, kun uusi raskaus on jo taas alkanut. Ensimmäisellä kerralla odotetusti ja toisella kertaa yllättäen.

Ensimmäisen raskauden jälkeen sain reseptin minipillereihin, koska yhdistelmäpillerit ei sovi imetyksen aikana ja pidempiaikaista ehkäisyä ei tahdottu, kun oli tiedossa, että tahdottaisiin joskus toinen lapsi. Mä kuitenkin pelkäsin pillereiden sekoittavan kehoa vielä entisestään enkä siis koskaan niitä hakenut. Toisen lapsen jälkeen lapsiluku oli täynnä. Koliikin takia kaikki se on aika pimennossa, mutta muistan saaneeni taas reseptin niihin samoihin minipillereihin, joita en silläkään kertaa hakenut. Olin suunnitellut vaihtavani minipillerit yhdistelmiin heti imetyksen loputtua, mutta ajattelin päästäväni kropan helpommalla, kun skippaisin minit kokonaan, käytettäisiin vain kumia ja siirtyisin sitten suoraan niihin yhdistelmiin. Puoliksi suunniteltu on valmiiksi vituillaan ja se päti myös tähän. Käytettiin ihan tunnollisesti sitä sadetakkia, mutta monien muiden tavoin vähemmän on enemmän. Pojista oltiin oltu niin lukemattomia kertoja ilman ehkäisyä, ettei odotettu yhden kolmeminuuttisen keskeytetyn olevan maailmanloppu, mutta lopputuloksen te ehkä jo tiedättekin. Tuli kolmas lapsi, meidän kuopus, ja tuli taas aika valita ehkäisy jälkitarkastukseen mennessä. Uskokaa tai älkää, mutta kolmatta kertaa valitsin ne minipillerit, joita en siis kolmella reseptillä tähän päivään mennessä ole vielä pakettiakaan hakenut. 

Täällä Turussa ehkäisyneuvolaan kuuluu vain alle 25-vuotiaat ja koska mulla tuo rajapyykki on nyt kovaa vauhtia lähestymässä, mun oli pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja hakea nyt se pidempiaikainen ehkäisy, kun yksikään hupsis ei enää perheeseen mahdu. Kierto seilaa edelleen ihan teillä tietämättömillä, kuukautiskivut on riittävän tuntuvia ja teurastusmenkat löytyy omasta takaa, joten muiden kokemusten perusteella suljin kuparikierukan heti pois vaihtoehdoista ja päädyin testaamaan hormonikierukkaa, jonka laittamisesta olin kuullut juttuja vähän molempiin suuntiin, mutta enemmän sinne huonompaan. Paria tuntia ennen aikaani googlettelin vielä otettavan särkylääkkeen määrää ja törmäsin tahtomattani vastauksiin "Otin 600mg Panadolia ja 1g Buranan, takana kaksi luomusynnytystä ja kierukka sata kertaa pahempi. Itkun kanssa laitettiin.", joten kamalan tuskahien saattelemana kipitin ehkäisyneuvolaan pala kurkussa.

Aulassa odottelu vain paheni ja ihan tosissani pidättelin oksennusta samalla, kun näpyttelin kylmillä, hikisillä käsillä viestiä WhatsApp-ryhmään. Vastassa oli onneksi ihana hoitaja, joka heti rauhoitteli, kyseli aluksi niitä näitä ja tuli lopulta mukaan lääkärin huoneeseenkin. Myös Turun ehkäisyneuvolan lääkäri oli huippu. Tämä lupasi höpöttää koko toimenpiteen ajan ja kertoa tyylillä "Nyt mä teen näin ja sen jälkeen saatat tuntea jotain alavatsalla..." vaiheet, joissa saattaisin tuntea sekunttien ajan kipua ja missä kohtaa kipu tuntuisi. En tiedä onko kipu todella niin yksilöllistä, sillä mä en pysty käsittämään yhtäkään lukemaani kauhutarinaa. En niin yhtäkään, koska mä en tuntenut mitään, en pienintäkään vihlaisua tai viiltoa enkä osaa edes nimetä inhottavinta vaihetta, koska sellaista ei ollut. Toki mulla on takana se yksi ilokaasusynnytys sekä kaksi luomusynnytystä, joista viimeisin vain yhdeksän kuukautta sitten, että hengittelyharjoituksia on tullut tehtyä, mutten tiedä oliko sillä merkitystä. 

Mutta siis oikeesti. Jos harkitsette hormonikierukkaa ja eksytte lukemaan tätä niin unohtakaa ne  kamalat kokemukset ja hengittäkää syvään. Jälkisupistukset tunnetusti on ihan paskaa, mutta niistäkin selvisi mielessään kiroilemalla, pienellä puhinalla ja lämmitetyllä kauratyynyllä. Nyt mielessä pyörii vain, että voi kun mä oisin kauhutarinoiden sijaan löytänyt jotain tän tyylistä luettavaa ja oisin säästänyt itseni taas kaikelta siltä turhalta pelolta. Mun kokemus hormonikierukan laittamisesta on kuulkaa niin bueno!