LUOMUSTI (SYNNYTYSKERTOMUS)

Yksi ihan tavallinen sunnuntai, 39. raskausviikko oli tullut täyteen ja raskausviikko 40 alkanut. Olin päivittänyt Instagramiin kuvan vatsasta ja toivonut, että tyttö olisi täsmällinen ja nähtäisiin viikon kuluttua, vaikka oma veikkaukseni oli 40+6. Olin jo reilu viikon ajan pyrkinyt liikkumaan 27 viikon supistelujen jälkeen. Toiveissa ei ollut synnytyksen käynnistyminen, mutta toivoin liikkumisen helpottavan sen kulkua, kun hetki olisi käsillä. Käveltiin koko perheen voimin läheiseen kauppaan ja poikkeuksellisesti jo viiden minuutin kuluttua mulla oli sellainen olo, että kävelylle lähteminen oli todella suuri virhe. Paine oli ihan järjetön, mutten lopulta antanut sen haitata, sillä tiesin, että niillä kivuilla paikkojen olisi jo kypsyttävä. Kaupan jälkeen kierrettiin leikkiketän kautta kotiin ja Pokémon GO:n mukaan matkaa tuli yhteensä reilun kolmen kilometrin verran. Loppupäivästä en muista sen tarkemmin, sillä tää todella oli ihan tavallinen sunnuntai. 

Iltatoimien aikaan pienet supistelut alkoivat ja niiden aikana sain nojailla työtasoon lantiota keinutellen, mutta pystyin kuitenkin toimimaan ihan normaalisti. Noin 20:30 pojat olivat sängyssä ja mä lösähdin sohvalle. Supistus, supistus, supistus. Pelasin Candy Crushia saaden kahden tunnin rajattomat elämät ja supistuksen tultua jouduin keskeyttämään pelin hetkeksi. Niitä tuli silloin tällöin suht lyhyellä välillä, mutten jaksanut kiinnittää sen enempää huomiota kuluvaan aikaan ja jatkoin pelaamista. Kello 22:23 päivitin WhatsAppissa perustettuun synnytysryhmään veikkaavani supistusten menevän vielä ohi, mutta kerroin myös varoittaneeni äitiä ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa. Kymmentä vaille yksitoista ne rajattomat elämät loppuivat ja päätin kellottaa muutaman supistuksen ennen kuin siirtyisin sohvalta sänkyyn. 23:12 lähetin kellottelusta kuvan ryhmään ja totesin lähteväni nukkumaan, mutta 40 minuuttia myöhemmin olin yhä hereillä.


Puoli yhdeltä oon ensimmäisen kerran harkinnut kassin loppuun pakkaamista ja varttia vaille miettinyt äidille soittamista nousten samalla käymään vessassa. Palasin takaisin makuuhuoneeseen aloittaakseni pakkaamisen ja minuuttia myöhemmin viestiketjusta löytyy viestit "Verta. Soitan. Nyt." Yhden aikoihin kassi oli pakattu ja odottelin äiti ulkona tuskahiessä paineen ollessa niin suuri, etten kyennyt sillä hetkellä soittamaan synnärille. Äidin tultua oltiin yhdeksässä minuutissa ajettu hiljaisen kaupungin läpi sairaalan parkkihalliin. Sairaalan ovi oli lukossa ja ovikelloa soittaessa tunsin kuinka jotakin holahti housuun. 

Meidät otettiin vastaan ja saateltiin verhon taakse, jossa vaihdoin ylle sairaalavaatteet ja pääsin käyrille. Vähän ennen puolta kahta sisätutkimus oli ohi ja kohdunsuun todettu olevan auki kolmen sentin verran. Käyrillä paikoillaan makaaminen kipujen kanssa oli tuskaista ja 20 yli kaksi päästiin vihdoin saliin, jossa aloin saamaan helpotusta kipuun liikunnasta ja lämmitettävästä geelityynystä. Kätilö oli ihan kiva, mutta mua turhautti todella paljon olla jatkuvasti kiinni käyrällä, johon tää oli kiinnittämässä mua takaisin heti, kun oli syystä X pyytänyt päästä hetkeksi irti. Kuljin muutaman kerran sairaalan käytävää edestakaisin, mikä oli huomattavasti helpompaa kuin liikkuminen johdollisten antureiden kanssa, sillä supistuksen tullen oli vaikea seistä suorassa ja anturit kolahtivat lattiaan joka kerta, kun kumarruin. 2,5 tuntia saliin pääsemisen jälkeen musta tuntui, ettei synnytys etenisi mihinkään, mutta sisätutkimus kertoi toista, sillä ennen viittä kohdunsuun tilanne oli seitsemän senttiä.


Puoli kahdeksan jälkeen kipu alkoi olla niin tuntuvaa, että jalat tärisi jokaisen supistuksen aikana. Yövuoro oli vaihtunut aamuvuoroon ja ihan kivan kätilön tilalle tullut supermukava kätilö, joka antoi olla myös ilman käyrällä olemista ja joka seisoskeli salissa höpöttelemässä turhia. Mä olin jo raskausaikana pelännyt millaisen kätilön saan synnytykseen, koska koin opiskelijan tuella ja kannustuksella olleen viimeksi niin suuri vaikutus siihen, kuinka pärjäsin» ja niin oli tälläkin kertaa. Ensimmäiset "Sä pärjäät tosi hienosti" -kannustukset sain aamuvuoron kätilöltä ja ne lauseet antoivat ihan hulluna voimia kestää geelityynyn ja stressipallon avulla seuraavatkin hetket.

Kahdeksan aikaan tsekattiin taas tilanne ja vaikka mä luulin homman jumittavan paikoillaan, kohdunsuu oli kahdeksan senttiä auki ja reuna väistyi, jos ponnisti vähänkin. Ensimmäistä kertaa synnytyksen aikana mietin, että nyt sattuu ja ihan helvetisti, mutta missään vaiheessa mun ei tarvinnut edes harkita muun kuin luonnollisen kivunlievityksen käyttämistä. Takana oleva paine alkoi siirtyä enemmän eteen ja puoli yhdeksän aikaan alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen, että ponnistusvaihe olisi pian edessä. 8:35 aloin kirjoittamaan synnytysryhmään viestiä, joka katkesi kahden sanan jälkeen. Sain kirjoitettua vain "Koht ehkä (ponnistaa sanan kirjoitti A)", jonka jälkeen kipu oli yhtäkkiä niin järjetön, etten mä kyennyt enää päivittämään mitään, vaan A hoiti sen siitä eteenpäin parin viestin verran, kuten 8:52: Nysse o kokonaa auki! Vaikka keskityin synnytykseen, mulle oli tosi tärkeetä saada päivittää tilannetta ryhmään, koska tiesin miten vahvasti porukka eläytyisi.


Ponnistusvaihe tuntui ikuisuudelta, sillä supistusten välit oli tälläkin kerralla pitkiä, noin neljän minuutin mittaisia. Tästä johtuen ponnistusvaihe kesti 12 minuuttia, mutta kello 09:07 meille syntyi täydellinen tyttö tuuhealla, tummalla tukalla varustettuna mitoin 3 662 grammaa ja 51 senttiä. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 12,5 tuntia, mikä oli pisin kaikista kolmesta synnytyksestä. Ellen olisi valvonut noin 26 tuntia ja ollut syömättä 16 tuntia, olisi mulla varmasti ollut enemmän energiaa tehdä asioita nopeamman avautumisen eteen.

Mun oma kunto romahti aika pian synnytyksen jälkeen ja vietettiin salissa lähes viisi tuntia. Kohtu ei enää jaksanut supistella, joten sain Cytotecin tyhjentämään kohtua ja istukka jouduttiin vetämään ulos. Hemoglobiini oli jotain 80 ja 90 välillä, verenpaine oli alimmillaan 91/33, sain sitä nostavaa lääkettä ja lisäksi kanyylin kautta meni jotain muutakin. Hoitajia kävi huoneessa ja seisoi vieressä, mutta ainoat muistikuvat hetkistä on ne, kuinka kätilö kehotti pitämään silmät koko ajan auki ja miten mua runnottiin, jotta kaikki hyytymät saatiin ulos. Silmät muljahteli päässä, itkin ja sain ihmeellisiä tärinäkohtauksia, joissa tärisin nilkoista alaleukaan asti.  Lopullinen vuoto oli lähes 1,5 litraa joten osastolle päästessä sain pari pussia verta. Inhottavista ja ahdistavista jälkijutuista huolimatta itse synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis ja mä oon niin ylpeä, että musta oli siihen vielä kerran. Luomusti. Ja kun mä nyt kymmenen päivää myöhemmin luen viestejä ja katsoin kuvia ryhmästä, hymyilen tyhmänä ja pyyhin muutaman kyyneleen. Niin paljon turhia pelkoja. Niin täydellinen ensitapaaminen ja sitä edeltävät tunnit.

12 kommenttia

  1. Lämpimät onnittelut ja kaikkea hyvää koko perheelle! Kerrassaan ihana tyttövauva.

    VastaaPoista
  2. <3oot kyllä ihan super!!! Tässähän tulee ihan synnytyskuume ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 :* Mulla jäi E:n jälkeen kamala kuume, onneks tän kerran jälkijutut nyt vähän lievensi. :D

      Poista
  3. Anonyymi7/7/17 15:33

    Siis veikö sun äiti sut sairaalaan vai häh? Millä se aleksi tuli sinne? Ja millon? :)
    Onnea vauvasta! Mutta miksi hehkutetaan sitä että synnytti luomuna? Ei se synnytyksestä tee huonompaa vaikka ottais niitä kivunlievityksiä. Mielestäni turha valittaa kipua, jos ei halua lievittää niitä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis äiti tuli meille vahtimaan poikien unta, Aleksin kanssa lähdettiin sairaalaan. Mulle se luomuna synnyttäminen oli vaan tavotteena, totta kai oisin ottanu lääkkeet käyttöön, jos oisin kokenu sille tarvetta. Geelityyny ja liikkuminen kuitenkin lievensi riittävästi. :)

      Niin ja kiitos!

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Muaki itketttääääää... 🙈🙈

      Poista
  5. Anonyymi7/7/17 23:04

    Itsellä 24h supiteluiden jälkeen supistukset tulivat loppuvaiheessa 15 sekunnin välein joten kyllä siinä vaiheessa luomuilu haaveet sai unohtaa jotta voimia jäi ponnistukseen. 30min ennen ponnistusvaihetta sain spinaalin ja 9 min ponnistusvaihe. Et kyllä kipuja on niin erilaisia etten itsekään koe tätä "luomuilua" suureksi meriitiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokasella nyt siitä huolimatta on omat toiveet synnytyksen suhteen. Toisilla sen on luomusynnytys, toisilla kaikkien mahdollisten kipulääkkeiden käyttö. Oon ylpee siitä ja ilonen kun oma toive tän suhteen toteutu. Mä myös toivoin pääseväni kotiin 6-36 tunnin sisällä, mut oltiin sairaalassa lopulta 9 päivää yhdellä välipäivällä. Jos se toive ois toteutunu niin yhtälailla oisin siitä tässä iloinnu. :)

      Poista
  6. En nyt ihan ymmärrä miksei saisi iloita ja olla ylpeä itsestään, jos toive luomusynnytyksestä on onnistunut. Itselläni on yksi synnytys takana ja jo raskauden alkuvaiheessa olin sitämieltä, että haluan synnyttää luomusti. En kuitenkaan ollut asian suhteen ehdoton, jos olisi tuntunut siltä etten jaksa/kestä kipua enää niin oisin niitä kivunlievityksiä sitten pyytänyt. Synnytys kuitenkin sujui toiveideni mukaisesti täysin luomusti ja vaikka se kesti 14 tuntia, en hetkeäkään miettinyt että olisin jotain kipulääkkeitä tarvinnut. Ja edelleen näin kahden vuoden jälkeen, olen ylpeä että pystyin siihen. Enkä yhtään väheksy heitä jotka ottavat kaikki mahdolliset kipulääkkeet, ihan yhtä ylpeitä voivat hekin olla synnytyksistään. Nyt odotan toista lasta ja tälläkin kertaa minulla on toive luomusynnytyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näin just! Täysin mun ajatukset. :)

      Poista