JA PAHIMPIA ON ILLAT

Ei aamut, vaikka se joku biisi niin väittääkin. Aamut on parhaita ja tuskaisen yön jälkeen on ihana nähdä se valoittava hymy, koska koko illan on pelännyt toisen menevän rikki - alan jopa toivomaan, ettei ilta ja yö koittaisi koskaan, sillä se on kai täällä: Ystävämme koliikki. Mä en oo vielä ehtinyt tutustumaan aiheeseen, mutta sitä mieltä oli meidän lokakuisten ryhmä, joka eilen illalla sai ei-niin-mukavan ääniviestin WhatsAppissa. Samainen viesti tekisi mieli kuunnelluttaa jokaiselle, joka vielä uskaltaa mun kuulleni tokaista "Eihän se yöllä mitään itke, ku nytki nukkuu niin rauhallisesti, ettäh!". 2,5 tunnin sian tappo kiljunnan jälkeen mulla ei ole muistikuvaa siitä, että oltaisiin käyty nukkumaan ja se on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Oikeastaan mä jopa luulin, että iltahuudot on meille ihan uusi juttu, mutta tänään havahduin siihen, että sitähän on ollut jo ekoista viikoista asti. Nyt vain aiempaa pahempana, kun huuto alkaa lähes päivittäin 21 - 23 ja päättyy 00 - 04, ja toisinaan on niitä hetkiä, ettei mikään auta, kuten viime yönä, ja välillä taas pelkkä istuen heijaaminen tuo helpotuksen. Blogi on tällä hetkellä vähän mitä on, sillä esikoisen päiväunettomuuden takia mun oma aikani alkaa tämän nukahdettua ja Facebookin ja Instagramin ilmoitusten, kommenttien ja viestien jälkeen alkaakin usein vauvan aika. Pian kahden viikon takaiset neuvolakuulumiset on yhä näpyttämättä ja vinkki taaperon joulukalenteriin kertomatta, vaikka kohta on avattu jo puolet luukuista. Ehkä itkut ja blogi vielä tästä? Tai niin mä ainakin toivon.