NOPEE KELAUS JA END OF THE STORY

Mitä, missä, millon?

OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogi, jonka perustin alunperin tammikuussa 2011 kaikelle sille pinnallisuudelle ja merkityksettömyydelle, jota 17-vuotias teini voi suustaan suoltaa. Kovin moni postaus sieltä ei oo jäänyt mieleen ja ne, jotka on niin - kiitos ei. Jollekin suuremmalle siis kiitos siitä, että sotkin HTML-koodit niin huolella, että koko blogi meni jumiin ja jouduin perustamaan syksyllä 2012 täysin uuden. Tämän (mitä nyt kokeilin paria muuta nimeä, mutta OSJM pysyi yhtä tiukasti mitä mun vasemmassa kyynärvarressa). Ajankohdan kaivoin piilotetuista postauksista ja noh... Hienoo, että oon ymmärtänyt piilottaa sitemmin myös ne vain itselleni, jotta vältyn nyt julkiselta myötähäpeältä. Ja kuvitelkaa, Tinypicin päätyttyä tääkin oli nyt aika solmussa ulkonäöllisesti, mutta niin vaan tungin näppini taas sinne koodien maailmaan ja sain oikeesti kaiken turhan pois tuhoomatta mitään.

OSJM koki sentään jotain nousua tason suhteen, kun 19-vuotiaana aloin odottaa esikoista ja 3,5 vuotta tämän syntymän jälkeen oli näitä muruja siunaantunut kolme. Vaikka esikoisen aikaan kirjoitin lähinnä mulle, jotta voisin myöhemmin palata näihin aikoihin, inspiroi muilta tullut vertaistuki ja palaute mun (vahingossa) jakamasta vertaistuesta ja avoimmuudesta kirjoittamaan lisää.  Okei, saatan vaikuttaa useammassa postauksessa siltä, että valitan, muttei kyse ollut niinkään valittamisesta, vaan siitä, että kaikelle hyvälle on niin paljon enemmän jakajia ja samastujia. Mä oon tahtonut tuoda esille myös omat kokemukseni negatiivisimmista asioista, kuten koliikista» tai vaikeista vauvavuosista» sekä synnytyksen jälkeisistä asioista, joista ei puhuta ääneen».

Jokaisen lapsen vauvavuodesta kerroin aika yksityiskohtaisesti, koska vauvat on vauvoja, mutta vauvavuoden jälkeen blogi keskittyi taas enemmän uuteen raskauteen ja vanhemmuuteen yleisesti. Nuorimmaisen täyttäessä 1v viimeinenkin vauvavuosi oli ohi eikä tuntunut enää hyvältä jakaa kenenkään yksityisyyttä enkä kokenut omaa elämää (ai mikä elämä?) riittävän mielenkiintoseksi, jotta oisin jatkanut blogia ilman äitiyden luomaa roolia. Noin neljä vuotta ehdin kirjottaa Indieplacen eli entisten Blogiringin siipien suojassa ns. sivutyönä äitiyden ohella, mutta kesällä 2018 suljin blogin 7,5 vuoden kirjoittamisen jälkeen poistaen samalla lähes kaiken sisällön sekä seuraajat Instagramista. Enkä aio tehdä paluuta. Vaikka mies vähän ajatteli, että me ollaan Suomen seuraavat parisuhdebloggaajat. Voitaishan me kertoo vaikka siitä, miten vauvoja kannattaa tehdä ihan vaikka silmätulehduksen estämiseks, koska lääkärit ei anna tippoja riittävän ajoissa ja rintamaito ajais saman asian.

Kuka?

Nykyään täällä siis kirjoittaa (huikeesti tän postauksen verran) 28-vuotias minä, jonka lapset on kasvaneet päiväkoti-, eskari- ja kouluikään (sos, help). Ydinperheen vaihdoin lennosta mielenterveysongelmiin vuonna 2019 ja se onkin syy miks oon toisinaan kaivannut blogin pariin paljonkin. Kun ei oo varaa käydä puhumassa ja oon muutenkin ollut aina parempi kirjottamaan niin joskus on tuntunu, että tänne purkaminen olis jees. Oon kuitenkin pysytellyt Instagramin kuvateksteissä ja käyttänyt yhtä paljon aikaa itse tekstin kirjoittamiseen kuin sen lyhentämiseen, jotta oon saanut lopulta kaiken mahtumaan suurimpaan sallittuun merkkimäärään. Ei vaan jaksa aktivoida blogia siks, että kirjottaa joskus ja jouluna pari pidempää pätkää. Reilu kolmen vuoden aikana oon äitiyden vastapainoks hankkinu myös sen oman elämän ja opetellut vähän puhumaan, että ehkä toi mies, kaverit ja Ig riittää jatkossakin saamaan mun purkaukset niskaansa. 

Edellisyönä mulla tosin oli niin suuri hinku päästä kirjoittamaan tätä, että koko postaus oli mun mielen luonnoksissa valmiina jo yöllä, kuten aktiivisimpina blogivuosina sillä erolla, että silloin mä kaivoin sen puhelimen käteen ja kirjoitin kaiken heti ylös. Nyt puristin silmiä lujemmin kiinni, painauduin siihen mieheen entistä tiiviimmin ja puhelimen sijaan kädestä löytyi käsi enkä vaihtais sitä kyllä mistään hinnasta siihen, että puhelin rönsyilis aamulla toistaan turhempia lauseita, kuten tää postaus nyt. Oon nykyään ihan pihalla blogimaailmasta enkä oikeesti edes käsitä, että joku jaksaa tätä touhuu edelleen niin isossa mittakaavassa ja tosissaan. Ettämuttaniin siks tää on alkujaan ollut olemassa ja tullut aikoinaan päätökseen.

Niin ja jos joku tänne nyt vielä jostain syystä googlehaun kautta eksyy niin siellä Ig:ssä löytyy nimimerkillä @JannaAleksandraS » ja Snäpistä @Nannnasti (kolmella ännällä).

Kenelle?

Jaa, en tiiä. Ei kai silleen kellekään, varmaan vähän mulle? Idea postausten läpikäymiselle lähti kaverin raskausuutisesta. Kävin läpi kaikki ja laitoin blogin siihen kuntoon, että tätä kehtaa joskus linkata jollekin.  En muokkaillut vanhoista postauksista mitään, mutta laitoin näkvyille vain ne asiat, jotka koen hyödyllisiksi tai yhteistyöt, joiden takana seison yhä. Aina sillon tällön somessa tulee tilanteita, jossa joku kaveri kaipaa esim. vinkkiä tutista luopumiseen», pottailuun» tai taaperon hammaspesuun» ja turhauttaa joka kerta ottaa jotain screenshottia luonnoksista, joten täälläpä ne nyt on. Samalla tajusin, että kaiken tän muistaminen oli enemmän kuin jees, koska mulle kävi tossa kesällä niin, että 4v hukkas sekä oman että pian 6v:n neuvolakortit neuvolamatkalla ja vartissa ne oli hävinny lopullisesti, vaikka niistä löytyy kotiosoitteen lisäks neuvolan osoite ja puhelinnumero. Tarpeeseen tuli, kuka ikinä löysikään. Ja vaikka aion neuvolasta pyytää kaikkien vuosien mitat on mua harmittanut hulluna, ettei nää kaks voi koskaan esikoisen tavoin lukee mitä neuvolakorttiin on kirjotettu, kunnes tajusin, että mähän oon vauvavuodesta kirjoittanu terkan tekstitkin sanasta sanaan tänne, wohoo.

Todennäkösesti heitän näyttökuvan tästä postauksesta Ig ja Sc ja varmaan useampi klikkaa auki lukematta kuitenkaan loppuun. Kirjotinpahan nyt ihan vaikka aikani kuluks ja siitä syystä, etten jaksa linkatessa selittää koko blogihistoriaa uusiks tutuille ja tuntemattomille.

End of the story. 

(Kuva vuodelta 2014, jolloin blogi alkoi nousta ja paskaa tuli ovista ja ikkunoista. Olinhan mä nolo ja oksettava wt-mammabloggaaja. Nykyään en oo enää noin beibi, mut todennäkösesti yhä nolo ja oksettava ihan jo vaikka tän postauksen vuoks.)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti