KUN KOLIIKKI KULUTTAA KOKO KROPAN

Oon kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yrittänyt kirjoittaa ylös lauseita koliikista ja sen tuomista ajatuksista, jotta olisi jotain, jota julkaista, kun se kaikki on ohi. Pää ei kuitenkaan muodosta lauseita aiheesta, koska mieli on niin tyhjä. Oon tuntenut niin järjettömän paljon ja silti en mitään. En oo täysin varma muistanko edes miltä täysillä tunteminen tuntuu, kun tuntuu kuin koliikki olisi vienyt osan musta. Välillä tuntuu, ettei mua edes olisi. Olenkohan mä?

Skipattiin D-tipat, koitettiin Cuplatonia, haettiin Rela-tipat, tajuttiin vaihtaa Relan koliikkitippoihin, toivottiin kapalopussin toimivan, turvauduttiin vyöhyketerapiaan ja mä oon vetänyt ruokavalion minimiin. Olisin ollut valmis maksamaan tonnin siitä, että kaikki olisi jo ohi, mutta myös ollut liian väsynyt etsimään enää yhtään ratkaisua. Oon toivonut päivä päivän jälkeen, ettei ilta koskaan saavu.

Koliikki on ollut meillä, mutta mä oon ollut katkera siitä, miten toinen on voinut katsoa telkkaria yömyöhään ja naureskella sohvalla hauskoille jutuille ääneen. Ollut katkera siitä, miten toinen on kyennyt toivomaan tulevalta kesältä tai syksyltä jotain samalla, kun itse tekee kaikkensa, jotta jaksaisi poistua seuraavana päivänä edes lähimarkettiin ja kun on tuntunut mahdottomalta selvitä hengissä ensi viikkoon. Siitä, miten toinen on pystynyt nukkumaan tyytyväisenä ihan vieressä, vaikka pieni on huutanut hätäänsä kurkku suorana.

En hetkeäkään väittä, että miehellä olisi ollut helppoa, mutta ehkä vähän helpompaa, kun ei ole ollut kiinni vauvassa 24/7. Mä oon kantanut pienen koliikista syyllisyyttä ja ollut varma, että vika on mussa. Oon kokenut olevani huono äiti, kunnen saa hiljennettyä toista, vaikka tekisin kaikkeni. Esikoisen aikana kasvanut luotto omaan vanhemmuuteen rypistettiin ja heitettiin roskakoriin, yhtäkkiä en enää riittänytkään. Mä en ollut tarpeeksi hyvä. Lopulta uskoin, että muiden etsiessä syytä itkuun kysymyksiä kierrettiin ja kaarrettiin, jotta vastaus löytyisi musta. Että lopulta kaikki muutkin uskoi vian olevan kehittymättömän suoliston tai muun sijaan äidissä. Pienikin kitinä sai turhautumaan ja olon avuttomaksi. Vauvan kitistessä muiden ollessa paikalla tuntui kun kaikki mussa olisi huutanut  silminnähtävää syyllisyyttä, koska sehän mä olin. Syyllinen.

Oon ollut siinä pisteessä, kun oon itkenyt enemmän kuin aiemmat viisi vuotta yhteensä ja valittanut viikko tolkulla WhatsAppissa ihanille ihmisille, jotka on yrittänyt ymmärtää, vaikkei sitä tekisikään. Ollut siinä pisteessä, kun suihkussa käyminen viiden päivän välein oli jees ja kun ilman esikoista tarvitsin herätyskellon muistuttamaan syömisestä. Siinä pisteessä, kun oon lukenut tekstejä niistä, jotka on lapsensa menettäneet ja illalla puristanut vauvaa vielä vähän tiukemmin syliin. Oon koittanut ajatella, että jollain asiat on vielä vähän huonommin ja potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei sen ajattelu parantanutkaan omaa mieltä iltaisin, vaikka jossain oli joku, joka olisi maksanut saadakseen syliinsä pienen lohdutettavan.

Mä oon tuntenut, miltä tuntuu, kun ei ratkea enää yhtenkään suuntaan. Oon odottanut sitä hetkeä, kun kaikki on ohi, uskallan vetää henkeä ja itkeä vielä kerran kaiken sisältäni ulos. Oon sulkenut silmät pimeässä huoneessa ja hokenut mielessäni, ettei voi kestää enää kauaa. Oon lukittautunut vessaan, hokenut vittua ja hakannut seinää. Oon repinyt paperia pienen pieneksi silpuksi ja mennyt rappuun keskellä yötä, kun omasta kämpästä oli loppua neliöt kesken. Yön tunteina oon toivonut, ettei tämä pieni olisi koskaan saanut alkuaan ja sen nukahtaessa viimein syliin jatkanut omaa itkuani, kunnen voinut tajuta, miten pystyin hetki sitten ajattelemaan niin. Pelkäsin niin paljon, että karma is a bitch ja silmissä laukkasi kauhukuvat siitä, miten joku vie multa mulle maailman rakkaimman, pienen ihmeen pois.

Vauva oppi hymyilemään kahden viikon iässä ja ollut siitä asti meidän aamuaurinko, mutta joka ilta ja yö mä vain pelkäsin tän menevän rikki, sillä öisin huudettiin helposti viidestä seitsemään tuntia. Omat silmät olivat turvonneet kiinni kaikesta siitä itkusta, mun ja vauvan yöpuvut oli litimärkiä molempien kyynelistä enkä mä koskaan muistanut mihin aikaan tai miten nukahdettiin. Sitten tuli helmikuu. Yhtäkkiä tämä nukahti illalla ilman itkua, kunhan sai olla sylissä. Öisin herättiin muutaman kerran itkemään, mutta rauhoittuminen tapahtui kymmenen minuutin sisällä. Tuli maaliskuu ja meidän seitsemän tuntia yössä huutava vauva nukahtikin itsestään viereen aikansa jumppailtua. Öisin herättiin edelleen, mutta 95% kerroista nälkään, jolloin tissi toi lohdun. Maaliskuu jatkui ja pian tää samainen tyyppi löytyi nukkumasta makuuhuoneeseen raahatuissa vaunuissa ihan yksin. Mä en voinut uskoa kaikkea sitä todeksi enkä usko vieläkään ja tän "ääneen sanominen" tuntuu tappavalta näin kuukaudenkin jälkeen, koska pelko uusintakierroksesta kummittelee. Kel onni on, se onnen kätkeköön, lauletaan ja siltä musta on tuntunutkin.

Oon ollut kuin tietokone, joka akun loppumisesta ja sen irroittamisesta huolimatta on koittanut suorittaa toimintoja vajaavaisena. Nyt mua pelottaa mihin se kone enää kykenee, kun akutta käyttäminen on jättänyt niin suuret jäljet. Akku on jälleen paikoillaan, mutta sen täyteen lataaminen saattaa olla hyvin hidasta. En tiedä mistä vianmääristys tulee aloittaa tai mitä siihen vaaditaan, mutta kone korjaantuu kyllä.

Muille se on nyt ohi. Valituksen kuunteleminen, tsemppaaminen ja myötäeläminen on mennyttä. Allekirjoittaneella itku kaikuu korvissa, vessaan kuljetut askeleet tuntuu yössä raskailta ja pelkkä ajatus niistä itkunsekaisista hetkistä saa hengityksen yhä raskaaksi. Jokainen ilta pelottaa mua yhä ja joidenkin vähätellessä sitä pelkoa, tuskaa ja ahdistusta, mun tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään lohduttomasti. Julkisella paikalla kulkiessa kukaan ei osaa sanoa mun olevan se, joka on valvonut kaikki ne kuukaudet, mutta sisällä se tuntuu yhä. Siksi mä toivon, ettei kukaan tuttu tai tuntemattomampi kuvittele kaiken olevan ohi sormia napsauttamalla, sillä sitä se ei ole, vaikka onkin. Kun koliikki kuluttaa koko kropan, väsymys ei poistu hetkessä ja jokainen näiden seinien ulkopuolelle lähteminen vaatii paljon.

Mä tahdon kiittää ihan jokaista teistä, jotka ootte tavalla tai toisella kommentoineet. Te ootte jaksaneet tsempata Instagramissa kuva kuvan jälkeen, lähettäneet virtuaalihaleja Snapchatissa mun itkuvideoille, koittaneet parhaanne mukaan jakaa vinkkejä ja lähestyneet yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Yrittäneet uskotella mulle, että tästä selvitään. Tiedän, että lohduttaessa sanat on aika vähissä, mutta mulle jokainen yksittäinen sydänkin on merkannut paljon. Kiitos.

Vihdoin mulla on aikaa itkeä puhdasta itkua ilman sitä tuskaa. Vihdoin voin koittaa antaa anteeksi ja uskotella ilman uutta syyllisyyttä, ettei se oikeesti johtunut musta. Vihdoin on hetki opetella taas hengittämään ilman jatkuvaa kuristusta.


40 kommenttia

  1. Vetää sanattomaksi. Teksti. Kuva. Olet selviytyjä<3

    VastaaPoista
  2. Onpa surullinen, mut jotenki kaunis teksti. Oikein paljon tsemppiä sinne! Toivotaan, että nyt kun lapsi voi paremmin niin pikkuhiljaa äiti toipuu perässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eiköhän tää tästä pikkuhiljaa kesää kohti. :)

      Poista
  3. Oon instassa seurannut sua ja oli pakko nyt lukea tää. En voi muuta sanoa ku iso virtuaalihali. oot todella vahva. Vaikka ehkä ei siltä tunnu mut oot. ❤

    VastaaPoista
  4. nostan hattua kun uskallat kertoa tän ksikille. itsellä koliikki vauva 1,5 kuukautta ja ajatukset aika samoja. helpottaa kuulla ettei ole yksin niitten kans.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein tiiä mitä sanoa. :/ Vielä tulee se hetki, kun teilläki nukutaan. <3

      Poista
  5. Saako jakaa? <3

    VastaaPoista
  6. Tää sai itseki muistamaan 9kk koliikki ajan viimevuodelta �� niin surullinen mutta kaunis kirjoitus läpikäydyistä tunteista, jotka myönnän itsekin käyneen surutta. Onneksi myös teillä tuo aika taitaa nyt olla mennyttä ja pääsette nauttii vauva arjesta ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Joo koliikki tosiaan on taputeltu! Ikää siis nyt 6kk, eli aika tarkkaan 1,5 kuukautta menny jo paremmin. :)

      Poista
  7. ei liity tähä mut mitä kaikkii omii tägei siul on instas ja miks:D ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... #NimiVuosiluku, #TeamYlpeet, #KukuJaNeenee, #CatVonJ, #OSJMiteteki ja #OSJMblogi tulee nyt mieleen. Ihan vaan, koska usein kaipaan tiettyjä kuvia niin tiedän mistä ne helpoiten löydän.

      Poista
    2. #KasperiTheLammas unohtu. :D

      Poista
  8. Niin koskettava ja rehellinen teksti <3 ! Tsemppiä akkujen lataukseen!

    VastaaPoista
  9. Koliikin kans täälläkin eletty. Meillä tosin vielä sama meno jatkuu nyt atooppisen (pahan) ihottuman ja kamalan kutinan aiheuttamana. Poika siis jo 1v,2kk..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. :( Toivottavasti ajan kanssa helpottaa! Mulla oli pienenä paha atopia ja kausittain oireilee edelleen enemmän tai vähemmän. Nukkuminen osaa kyllä olla kutinan kanssa ihan helvettiä. :/

      Poista
  10. Pysäyttävä teksti. Meillä myös alkaa koliikki olemaan onneksi pikkuhiljaa ohi. Voimia sinne edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kiva kuulla, et sielläkin mennään hiljalleen kohti parempaa!

      Poista
  11. Anna itsellesi aikaa parantua. Itseäsi sun ei kuuluisi syyttää. Oot ollut paras äiti lapsellesi ja kaikki hullutkin ajatukset on täysin ymmärrettävää ja normaalia. Meillä ei ollut koliikki lasta vaan minä sairastuin rankan synnytyksen takia psykoosiin ja vaikeaan ahdistukseen. Luulin elämääni loppuneen ja mietin miten näin voi käydä minulle, kun niin kovin odotin poikamme syntymää. Kuitenkin paranin pikku hiljaa vaikka sairaus on edelleen jokapäiväistä. Mieheni siirtyi äitiyslomalle ja lähti takasin töihin poikamme täytettyä puoli vuotta. Menetin lapseni ekat kuukaudet, mutta kovalla työllä ja ilolla sain äitin paikan takaisin. Olen niin onnellinen, että eka nimi mikä poikamme suusta tulee on äiti oli se sitten ilon tai surun tuomaa. En silti aijo hankkia lisää lapsia järjen menetystä. Haluan että lapselleni on terve äiti vierellä. Haluankin nyt kysyä sinulta kysymyksen mitä olen miettiny koliikkilapsen kanssa selvineitä. Haaveiletko toisesta vauvasta vai jäikö koliikista kammo ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi miten rankalta kuullostaa! Ja toi kuullostaa niin fiksulta, et haluat lapselle terveen äidin. <3 Kysymykseen on vaikee vastata, kun lapsia on se kaks, joka näillä näkymin on meille sopiva luku. Kyllä mä välillä haaveilen kolmannesta sit kun nää on kouluiässä, mutten tiedä uskaltaako sitä ikinä. Koliikki jätti jälkensä, mut sitäkin enemmän kolmas riskiraskaus ei kuullosta omaan korvaan hyvältä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Tällä hetkellä kuitenkin uskon, että omat lapset oli tässä ja pidän mielessä tukiperheenä toimimisen joskus tulevaisuudessa. :)

      Poista
  12. Ettei mun kommentti anna väärää kuvaa minusta niin olin silti lapseni vierellä alusta asti..en vaan samalla tavalla, kuin muut. En esimerkiksi herännyt yöllä syöttöihin lääkitykseni takia ja vietimme koko perhe ensimmäisen kuukauden sairaalassa. Jos en pystynyt hoitamaan poikaani niin sanoin vieressä miehelleni mitä vauvani tarvitsee. Alusta asti tiesin mikä itku oli mitäkin en aina vaan kyenny hoitamaan lastani yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mulle ainakaan tullu mitenkään tuomitseva olo aiemmasta kommentista. Ainoastaan ajatus siitä, et ihan varmasti ollu raskasta ja että oot taatusti tehny sen mitä oot kyenny - olematta yhtään sen huonompi. <3

      Poista
  13. Miten jaksoit ;(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perus? Ei siinä paljoo jaksamista kysellä, kun se tilanne tulee eteen..... :D

      Poista
  14. Ihan on kuin mun kirjoittama teksti. Niin samat tuntemukset. Vieläkään ei kyllä 1,5v. nuku, vatsavaivainen on, mutta ei sitä raastavaa huutoa... Hienosti kuvasit kaikki tuntemukset ja hienoa että teillä jo nukutaan paremmin! Tsemppiä akkujen lataukseen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. :) Meillä vähän samaa, et välillä masu vaivaa enemmän ja välillä vähemmän, mut sen takia ei enää oo huudettu öisin ja se on pääasia. <3

      Poista
  15. Omalla tytöllä oli vauvana myös koliikki ja voi jestas sitä unettomuuden määrää. Olo oli, ku zombilla konsanaan, eikä tuntenut aina edes olevansa elossa, kun pää oli täysin unessa monta kuukautta. Nyt tyttö on 5v ja kaikki tuo on jo unholassa. Vaikeaa se on, mutta siitä selviää. Tsemppiä, jaksamisia ja voimahaleja! Suunta vain ylöspäin! :) Meillä vatsavaivat ja koliikki helpottivat, kun alkoi menemään enemmän kiinteää ruokaa. Osasyy meidän koliikkiin on varmasti 2,5kk keskeytetty imetys terkkarin määräyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks teilläkin jo takana päin. :) Mä kuivailin oloa usein sellaseks, kun sisällä ois ollu pelkkiä kastematoja, minkä takia ei tietenkään pysyis pystyssä. Olo oli just niin löysä. Meille on onneks sattunu mukavat tyypit neuvolassa, mut mä pidän kyllä silti aika suuren varauksen niitten sanomisiin ja teen asiat lopulta täysin oman pään ja mielen mukaan, vaikka siellä oltais mitä mieltä.

      Poista
    2. Piti vielä kysyä, et millä perusteella imetys "määrättiin" lopettamaan? :O Tosi outoa, kun rintamaito kuitenkin on lapselle se pääasiallisin ravinto ensimmäiset 6 kuukautta, vaikka sen eteen saattaiskin joutuu tekee töitä.

      Poista
  16. Minä myös olen sua instassa seurannut kuukausia, jo silloin kun bloggasit vielä masuasukista. Koliikki, se kirottu monen lapsen ja äidin suurin pelko ja kiusa. Olet todella vahva ihminen. Luin tekstisi ja voin osittain samaistua sinuun asiassa. Jaksamisia sinulle ja koko perheelle. Kaikki kääntyy parhain päin, kaikki helpottuu vähän kerrallaan.
    Olet jo päässyt yli sen pahimman����

    VastaaPoista
  17. ❤️ Oot kyl vahva! Ittestä välillä tuntuu niin väsyttävältä kun poika muutamia öitä sillon tällön valvottaa, tällästen tekstien jälkeen ei kyllä tunnu miltään noi muutamat yöt! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Mä uskon, et kun näihin tavallisiin öihin totuttelee vielä hetken ja alkaa mahdolliset valvomiset hampaiden takia niin ne tuntuu kyllä kans pahalta, vaikka siihen luulis olevan tottunu. :D

      Poista
  18. Kuulostaa niin tutulta. Esikoinen huuti kaikki yöt koliikkia neljä kuukautta ja meidän nukkumaanmenoaika oli ehkä about kuudelta aamulla -sillon kun muut vauvat yleensä herää. Tästä siis aikaa 11 vuotta ja tyttö on kuin aurinko ollut aina sen jälkeen, kun koliikista päästiin.

    Itsellä se aika on aikamoisen sumun peitossa enkä edes kunnolla muista miten selvisin yksin tuosta ajasta. Aikalailla koko ensimmäinen puoli vuotta esikoisen elämästä on unohtunut sen kaiken valvomisen jälkeen. Toisesta korvasta on tärykalvo vaurioitunut siitä huudosta, jota silloin kuuntelin.

    Mutta aika kultaa muistot ja olen onnellinen esikoisesta, joka minulla on <3 Nyt toivon, ettei seuraavalla tulokkaalla ole yhtä pahaa koliikkia -tai koliikkia ollenkaan.

    Tsemppiä sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Toivotaan, ettei sama toistu! Meillä nukkumaan päästiin usei neljän ja viiden välillä, kun Juuso taas heräs 7 - 8. Tuntuu aika hullulta, et sellasesta on oikeesti selvinny. :D

      Poista